Kohta on humpsahtanut se eka vuosi nuorimmaisen lapseni syntymästä. Selailin postauksia viime vuoden tammikuulle ja muistelin, mitä tuolloin oli meneillään. Jälkikäteen katsottuna aika menee nopeasti, toisaalta onhan tässä ehtinyt paljon tapahtumaankin vuodessa. Vuosi on kyllä ollut yhtä tunteiden vuoristorataa. Monta kertaa on ns. järjenlähtö ollut lähellä kotihommeleiden kanssa, mutta paljon ollaan koettu aivan upeita, ainutlaatuisia ihania hetkiä. Äitini kertoi elävänsä elämänsä parasta aikaa juuri nyt, hän ymmärtää arvostaa kaikkia pieniä asioita enemmän kuin koskaan ennen. Miksi täytyy elää ensin puolet elämästään ennen kuin tajuaa sen mistä tässä kaikesta on oikein kyse? Äitini muistutti, että ei se elo niin ihmeellistä ole, pitää vaan osata pysähtyä. Miten voisin pysähtyä kun on niin paljon tekemistä koko ajan? Miten siis oppisin pysähtymään ja rauhoittumaan?
Kerään usein aivan turhaan itselleni liikaa tekemistä ja suhailen paikasta toiseen, en vaan kykene kovin helposti olemaan paikallani. Kuinka monilla muka tärkeäksi kokemillani asioilla oikeastaan on loppujen lopuksi suuri merkitys elämässäni? Entä miksi ne hyvät hetket ymmärtää usein vasta jälkikäteen, eikä ymmärrä niiden ainutlaatuisuutta silloin kun ne tapahtuu? Äitini myös kehotti minua tuhlaamaan vähemmän aikaan tämän kaiken miettimiseen. Miten oikeastaan onnistun säätämään asioita joka suuntaan ja samalla pohtimaan/analysoimaan välillä aika raskaastikin kaikkea (vähemmänkin tärkeää) tapahtunutta.
Luulen välillä olevani ainoa kunnon sekopää keskellä nykypäivän äitiyden ristiriitoja, mutta jakamalla juttujani täällä blogissa, olen huomannut että teilläkin on ainakin osittain samanlaisia ajatuksia. Olen saanut siitä tosi paljon voimia, toivottavasti tekin. Olen huomannut välillä olevani kotiväelleni raivokas tiuskija, itkupilli marttyyri, masentunut valittaja ja kaikkea niitä yhtäaikaa tai vuorotellen. Enhän minä oikeasti sellainen ole koskaan ollut, milloin minusta tämmöinen tuli?! Minä olen muuttunut tässä kohta neljän vuoden matkalla äitiyteen enemmän kuin koskaan ja toisaalta olen edelleen se sama tyyppi kuin aina. Hormoonihuurujen haihduttua minäkuvani on edelleen vähän kadoksissa, mutta eiköhän se sieltä muodostu vielä. Uuden vuoden lupaukseni oli koittaa hyväksyä itseni tälläisenä kuin olen. Ja voisin lisätä siihen, että koitan parhaani mukaan pysähtyä (edes välillä), kuunnella itseäni ja muita.
Tutkimusten mukaan kotiäitien on todettu olevan työssä käyviä onnellisempia, mutta toisaalta taas jonkun tutkimuksen mukaan kotiäidit masentuvat työssä käyviä äitejä useammin? Ööö, olisin voinut vastata päivästä riippuen kumpaakin tutkimukseen enemmistön mukaan ;) Eli tämän kotiäidin mieli on välillä pohjamudissa ja toisella hetkellä mennään siellä korkeimmalla huipuilla. Onkohan minulla paljon kohtalontovereita?
Väistinpäs.
1-0!
Sinä senkin pikkuriiviö!
^___^
Koti-isät ovat sitten jo toinen tarina, mutta sitä minä en tule kertomaan, koska mulla ei ole siitä minkäänlaista käryä!
Halauksia ja tsemppiä teille muillekin kotona oleville vanhemmille. Vaikka ette duunistanne mitallia tai kovinkaan paljon rahallista korvausta saisinkaan, niin ehkä se on jotain parempaa kuin nuo kaksi edellämainittua yhteensä. Omasta puolestani voisin jakaa teille kaikille kunniamerkit! Tai lähettää ainakin pari <3 <3!
ps. Kaikille raskaana oleville ja perheellisille vinkiksi, että Vantaan Flamingossa on ensi viikonloppuna PO.P Mama Market-tapahtuma! Tapahtumassa esillä runsaasti Äiti-malliston tuotteita puoleen hintaan, arvontoja ja sata ensimmäistä äiti-tuotteen ostajaa saa lahjakassin. Tsekatkaa infoa lisää Facebookista, klikkaamalla tästä!
-Maj
Heippa!
Oletkohan jo arponut popin 50e lahjakortit? Olen yrittänyt bongailla arvonnan tulosta, mutta ei ole osunut silmiin. :) Kiitos pop-vinkistä, tää tuleva tuplamama voisi ainakin mennä.
Se on nyt arvottu! Kauhulla juuri muistin, että olen unohtanut arpoa Finlaysonin tyynyt! Tällä viikolla hoidan senkin alta pois! Kiva jos vinkistä oli hyötyä, itsekin lähtisin tapahtumaan, jos se vaan olisi lähempänä!
Kiitos, tämä tuli juuri oikeaan aikaan! Meillä täällä juuri sairastetaan ja se on kyllä kotiäitiyden rankinta aikaa. Välillä sitä kokee ihan kadottavan minuutensa, mutta sitten kuitenkin tämä on hyvin antoisaakin aikaa. Loppujen lopuksi varmaankin myös elämän parasta aikaa <3
Meillä on kans sairasteltu vuorotellen joulusta asti, mm. antibiootit alkavaan keuhkokuumeseen jne… nyt on potilasvuorossa Miika. Tiedän siis mistä puhut.
Täällä kohtalotoveri ilmottautuu! Olen samaa tyyppiä sun kanssa, sata rautaa tulessa, kauhea vauhti, välillä olen niin ärsyttävä että itseäkin ottaa aivoon. Olen taas yrittänyt että asiat kerrallaan mutta mites on käynyt… Elikkä sama tavoite kun sulla, hyväksyä itseni tällaisena kuin olen :) Ja kyllä tää äitiys on muokannut ja muuttanut minua.
No mulla tällainen pikku kokemus siitä kun vaihdetaan ns rooleja. Minä olen reilu 3viikkoa ollut talon töissä käyvä tyyppi ja iskä on ollut koti-iskä. Ja arvatkaapa mitä, mies on välillä käyttäytynyt juuri samalla tavalla kuin minä kotona ollessani. On ollut päivi jolloin olen sanonut miehelle että lähdeppä vähän tuulettumaan kun alat olla aika hapan :D Eli ei pelkästään taida olla ns kotiäiti syndrooma vaan on sitä koti-iseilläkin ;)
Niin ja sanon nyt jo että tiedän että on niitä lehmänhermoja omaavia kotiäitejä ja isiä jotka ei tunnista itseänsä tästä kategoriasta, onneks meitä on moneksi ;)
Torstaina alkaa taas se aika kun mies menee päiviksi töihin ja me painitaan lasten kanssa kolmen :) Niin ja sit oli ne mun muut jutut mitkä olen itselleni haalinut mutta oikestaan kun kunnolla ajattelen niin ne tasapainottaa arkea mukavasti!
Muuten Maj, kauan ajattelet että olet kotona? Mä yritän olla vielä vuoden :)
Mun kotiäitinä oleminen on suuri kysymysmerkki, joka tapauksessa ainakin ensi syksyyn saakka :)
Ihana teksti, niin totta! :)) mutta pakko mainita, siis IHAN PAKKO mainita, että on toi sun mies kyllä aika makee! tosi sexy:)))
Sexy! en kestä :D
Mukava pohdinta! Koti-isänä oleminen on varmasti vastaavaa kuin kotiäitinäkin, meillä ainakin kun koti-isän merkitys korostuu kun äiti on kuulonäkövammainen ja isillä on enempi vastuuta :) itse olin vajaan vuoden koti-isänä ja mukavaa oli, olen kotona viihtyvää tyyppiä. Onneksi työnkuva (web-suunnittelija) on sellainen että pystyy olemaan kotonakin, vaikka tuolloin olin tosin pidemmän aikaa työtön. Jännä kuitenkin että minulla ei pahemmin mielialat ole vaihdelleet, en ainakaan muista… saa nähdä olenko perus isyysloman verran vai pidempään kun meidän toinen syntyy kesällä. ;)
Voi onnea ihan hirmuisesti :) Mä nään niin ton, että miehillä ei ihan niin paljon mielialat vaihtele mitä meillä naisilla. Kyllä täälläkin saisi aikamoinen katastrofi olla, että meidän Miika olisi itku kurkussa, toisin kuin… Noh, mutta naisilla on ne kaikki hormoonijutut, synnytykset jajajajaja!
ihania kuvia!! samppa on niin suloinen, aito hymy sydämestä <3
Samppa on mun mielestä maailman ihanin pikku-ukko <3
Voi kuule sulla on kanssasisaria varmasti enemmän kuin uskotkaan. Voi mies raukkoja:) Ja mä en ihan allekirjoita tota pysähtymistä.. mä asun täällä pohjoisessa ja elämä on kaikkea muuta kuin kiireistä. Silti mulla ihan noita samoja tuntemuksia. Huomaan, että liikunta auttaa.
Mutta siis voimia meille kotiäideille:) Tämä on kun loisi lunta lumisateessa. Mutta onhan noi (ainakin omat) lapset niin ihania. Ja ehtiihän niitä töitä sitten taas tekemään kun sen aika on:)
Mulla on vaan niin paljon kaikenlaista meneillään yhtäaikaa, oikeastaan on aina ollut. Toki olen päivät kotona lasten kanssa tai jos menossa, niin heidän ehdoillaan, mutta… Liikunta ja ulkoilu selkeyttää aina ajatuksia ja piristää mieltä, niin se on! Tänään olin päivällä pulkkamäessä ja illalla kahvakuulatunnilla, klo. 21:00 en aio tehdä enää mitään!! Ihana kun kommentoit:)
Veikkaan, etta oli kotiaiti, tyossakayva tai vaan yleensakkin nainen – elama on aina joko ylamakea tai alamakea. Nykyajan ihmiset on vaan kaikenkaikkiaan masentuneita tai helposti masentuvia, vaikka nykyimmeiselle on nyt yltakyllaisempaa eloa, mita aiemmin. Meista harva osaa enaa nauttia hetkesta, ilman mitaan sen kummempaa. Ihan vaan olla ja ottaa se hetki just semmoisena, oli se kuinka hyva tai huono (kylla, taalla yritetaan harrastaa ”mindfullnessia”). Kaikkea taytyy analysoida, eika vaan hyvaksya, etta tama se nyt on vaan tata. Ja naissa kuviss nayttaa olevan aivan ihanaa :)
Tahti on vaan niin kova! Ihmiset uupuu helpommin kuin ennen, eikä oikeastaan mikään ihme! Vähintään siitä upeasta hetkestä on saatava kuva, jonka voi jakaa vaikka facebookissa.
Tosi järkeviä ajatuksia paperilla (tai siis tässä Ipad ruudulla;)). Yhdyn moneen, ei pitäisi odottaa elmämän parempia aikoja vaan nauttia tästä ja vaikka ei ehtisi pysähtymään niin nautiskelee sitten siitä juoksemisesta! Luin juuri tutkimuksen, jossa työtätekevät äidit ovat onnellisimpia ;) ja luulenkin että tämä on hyvin henkilökohtainen asia, jonka jokainen äiti tuntee eri tavalla. Itse viihtyisin varmasti kotona aika hyin, sanoo kuka mitä tahansa :D
Niin, kuten sanoinkin jo että päivästä riippuen sitä viihtyy tosi hyvin kotona tai toisinaan sitten heikommin. Ihan kuten töissäkin, vai mitä? Uskon, että tuollaisen kyselyn tuloksiin vaikuttaisi paljon jos siihen vastaa maanantai aamuna tai vaihtoehtoisesti perjantai iltapäivänä… heheh :))
Minun ihana ystävä on viisaasti todennut, että vaikeinta on oppia hyväksymään keskeneräisyys, itsessä ja omassa elämässä, mutta jos oppii kestämään sen, on hyvät mahdollisuudet olla onnellinen. Musta tuntuu, että siinä saattaa olla kaikki, mitä onneen vaaditaan, että hyväksyy sen, ettei oikein tunne itseään, eikä oikein tiedä, että mihin tässä ollaan menossa. Tärkeintä on kait se matka, niinku sanotaan :)
Fiksuja sanoja, elämä ei koskaan vaan tule valmiiksi, vaikka mitä tekisi :)
Voi kiitos taas tästä! Tämä sun blogi on mun ykkösvertaistukipaikka! Kyllähän tuolla puistossakin kotiäidit valittelevat väsymystään jne. mutta sinä osaat sanoa asiat juuri kuten ne ovat. Itsekin juuri eilen itkin miehelle sitä, miten raskasta äitinä oleminen on. Ja toisaalta se on maailman ihaninta ja tärkeintä. :)
SUURI <3 ja iso kiitos!
Ihanasti kirjoitettu ja niin totta joka sana!
Hyvä mieli tuli, kun en olekaan ainut, jolla vähän mieli heittelee. Äitiys kyllä on opettanut jo tässä reilun puolen vuoden aikanakin aika paljon. Se on ihanaa ja välillä niin raskasta. Se vaatii paljon, mutta myös antaa niin paljon <3 Huonoina päivinä ja väsyneenä tuntuu, että huhhuh. Mutta kun pikkuista katsoo, muistaa, mikä on tärkeintä. Turhaa itselleen kasaa hommia, jotka ei oikeasti ole niin pakollisia. Mutta toimeliaana ihmisenä on joskus vaikeaa olla tekemättä mitään. Niin totta, että pitäisi osata olla tässä ja nyt. Nauttia hetkestä, jossa ollaan. Onneksi nämä pienet ihmiset opettavat sitä jonkin verran.
Mukavia päiviä kotiäitinä :)
”Turhaa itselleen kasaa hommia, jotka ei oikeasti ole niin pakollisia. Mutta toimeliaana ihmisenä on joskus vaikeaa olla tekemättä mitään.” -tuo vois olla mun kirjoittama, niin se vaan on!
Ihana postaus! Kiitos Maj kun olet niin rohkea ja uskallat kertoa näistä tuntemuksistasi liittyen äitiyteen. Tosiaan tämä on parasta vertaistukea! Itselläni hyvin samanlaisia ajatuksia ja tuntemuksia ja äitiys on tuonut mukanaan aikamoisen identiteettikriisin. On tämä homma yllättävän rankkaa, mutta myös ihanaa ja olen todella onnellinen että meillä on lapset.
En ajattele että olisin mitenkään erityisen rohkea kertoessani näistä jutuista, mutta toisaalta ymmärrän mitä tarkoitat :) Kiitos ihanasta kommentistasi :)
Ihanaa, että en ole ainoa ”sekopää”. Kahden pojan (3v ja 1v1kk) äitinä olen välillä hirveä ja välillä hirveän ihana. Välillä olen masentunut siitä miten nopeasti aika kuluu ja lapset kasvaa, mutta toisaalta sitä ”helpompaa” aikaa ei jaksa odottaa. Ja joo, ei varmaan helppoa tule koskaan olemaan, mutta vähemmän fyysistä ainakin. Ei ole helppoa ei, mutta äitiyttä en mihinkään vaihtaisi. Rakastaminen on ihanaa!
Totta, jossain vaiheessa kuitenkin tämä ”fyysisyys” ja kaikki muut pikkulapsi jutut muuttuu vähän erilaiseksi huolenpidoksi, enkä usko, että sekään on kovin helppoa.
Kirjoitit aika osuvasti pienten lasten äitinä olemisesta. Omista lapsistani vanhempi aloittaa koulutiensä ensi syksynä ja ihmettelen mihin tämä 7 vuotta on kadonnut. En ole osannut pysähtyä. Ensin sain kaksi lasta muutaman vuoden välein, sitten hain unelmieni työpaikkaa ja töissä olen vaihtanut tehtävää melkein pari kertaa vuodessa. Olen muuttunut siitä hymyilevästä ja spontaanista nuoresta naisesta väsyneeksi, äkkipikaiseksi, kaiken varmistelijaksi joka suorittaa elämää. Tulin valtavan surulliseksi kun yhtenä päivänä tajusin etten oikeastaan muista viimeisistä kolmesta vuodesta yhtään mitään. Äitisi ei voisi olla oikeammassa pysähtymisen tarpeesta.
Olen lukenut tämän sinun viestisi ainakin viisi kertaa. En tiedä oikeasti, että mitä sanoisin. :”/ Onneksi kuitenkin nyt tiedostat asian ja varmasti koitat saada siihen muutoksen? Mä olen luultavasti vähän samaa ihmistyyppiä kuin sinä tai pelottavasti kuulostaa siltä. Mun äidin pitäis järjestää joku kurssi meille ”säätäjille ja suhaajille”- ”Näin pysähdyt”. Usein ihmiset tajuaa vasta sitten laittaa asiat tärkeysjärjestykseen kun tapahtuu jotain suurempaa, minkä vuoksi et voi jatkaa vanhaan malliin, se on niin kovin surullista.
Olen nyt vakaasti päättänyt hidastaa tahtia ja alkaa nauttimaan siitä kaikesta mitä meillä on. Olen suorittajatyyppiä ja tavoittelen koko ajan jotain suurempaa ja parempaa itseni ja läheisteni kustannuksella. Joko paahdan töissä kohti parempaa pestiä tai sitten remontoin ja sisustan vimmaisesti kotia, vähintään metsästän lapsille kauden uusimpia ja makeimpia vaatteita tai teen näitä kaikkia yhtä aikaa. Tämä on itse asiassa aika koomista sillä itse olen kasvanut pienessä kylässä maaseudulla, kirmaillut rikkinäisessä turtlescollegepuvussa pitkin peltoja, eikä kotimme todellakaan ollut sisustuslehtien kansikuvasta. Olen miettinyt onko tämä täydellisyyden tavoittelu joku vastareaktio lapsuuteeni. Niin tai näin haluan nauttia elämästä tässä ja nyt. Helppoa tämä ei tule olemaan, mutta tarpeellista. On helpottavaa huomata etten ole ainoa epätäydellinen täydellinen äiti.
Kotiäiti tai ei, niin kaikkihan välillä käy pohjalla ja välillä on niin ihanaa :)
Tottasekin, joillain ihmisillä on ehkä hiukan tasaisempaa menoa kuin toisilla, äitejä tai ei <3
Jälleen kerran kiinnostaa mistä tuo ihana neule??
M O N K I :sta :))
Ei voi muuta todeta, kuin että ihana postaus! Kohtalotovereita tosiaan löytyy, olen 4-vuotiaan pojan ja 1-vuotiaan tytön äiti ja on ihmeellistä, miten aika menee niin hurjaa vauhtia! Mielialat heittelee ja tuntuu, että välillä pää leviää, kämppä kuin räjähdyksen jäljiltä, miestä ei kiinnosta siivota, lapset koko ajan sairaana jne… mutta sitten ne hetket, jolloin esim. nyt nuorin lapsista oppi kävelemään ja niitä tunteita ei koskaan unohda! <3 hurjalle vain tuntuu, että muutaman kuukauden päästä (huhtikuun puolivälissä) pitäisi töihin mennä…hirveää. Asuttiin ulkomailla esikoisen ollessa pieni ja hän oli kaksi vuotta aloittaessaan hoidon ja minä työt täällä Suomessa…pienempi joutuu hoitoon 1v 4kk. :( Ahdistavaa, kun valtio ei tue kotiäitiyteen (hoitoraha olematon) ja töistä sanoivat, että työsopimusta ei jatketa enää 6kk hoitovapaan jälkeen, jos en töihin silloin palaa. Töitä kyllä olisi, mutta vakinainen paikka kuitenkin kiinnostaisi tulevaisuudessa… raskasra äitiys on, mutta sitten taas niin ihanaa, etten vaihtaisi sitä mistään hinnasta! Vaikka olenkin varmaan kamala äiti huonoina päivinä…. miten kauan Maj aiot olla kotona lasten kanssa? Tsemmppiä, blogisi on aivan mahtava "turvapaikka". :)
Mä en ole vielä päättänyt mitään. Olen kotosalla niin kauan kuin siltä itsestäni tuntuu ja se on kaikinpuolin mahdollista :)
Tuo Sampan hymy on kyllä niin valloittava että oksat pois!
JE! Sam on sellainen hymypoika ^^
Puit sanoiksi sen mitä minäkin olen ajatellut. Erityisesti minäkuvan muuttumisen ja sen uudelleen etsinnän sekä ainaisen itseaiheutetun kiireen allekirjoitan. Pitäisi antaa itsellemme lupa välillä vaan olla. Olla olematta äiti, vaimo, siivooja, ruoanlaittaja yms. Antaa lupa vain Olla.
Niin totta. Haluaisin myös välillä vaan OLLA! Vaan lojua, löhöttää ja nollata. Harjoittelen edelleen sitä, että pystyisin löhöämään ilman, että takaraivossani jyskyttää ”pyykit, tiskit, silitys, kommentit, sähköpostit… jne…”!
Voi nää sun tekstit on aina niin ihania. Luin tätä ja mietin että miksi se juurikin on niin että ne parhaat asiat tajuaa vasta myöhemmin.. Ja kuinka sitä onkaan niin tyytyväinen elämäänsä vaikka joskus väsyttääkin. Oma koiramme kuoli eilen, joten raskasta on mutta toisaalta ihanat muistot rakkaasta kantaa <3
Voin kuvitella ja tiedänkin ehkä miltä sinusta tuntuu, koska olen menettänyt koirani myös. Voimahalauksia <3
Sulla on miljoona kohtalontoveria, jotka luulee yksin painivansa noiden asioiden kanssa..minä mukaan lukien. Olis ihanaa ku oppis taas hallitsemaan tunteitaan niinku ennen ensimmäistä raskautta. Oon jo vähän tasaantunu mutta inhoan ehkä eniten sitä rölliä joka musta aina välillä (lähes jokaisen hankaluuden kohdalla) äitinä tulee..oikeen hävettää!!! Missä se tasapainonen viisas vanhempi, jonka pitäis näyttää hyvää esimerkkiä eikä kiljua lapsilleen :D Jossain öö..väsymyksen/piiripirenipyöriin takana piilossa? Joo semmosta. Kiitos Maj kirjotuksesta, kyllä nautin lukea ja sen päälle ajatella! (varmaan teen kohta jonku blogiäitien vertaistuen hyöty-tutkimuksen..ois ollu hyvä aihe opinnäytetyölle :P)
Kiitos oikein paljon kommentistasi :) Muakin hävettää välillä, koska välillä taannun 2-vuotiaan tasolle taistellessani Rebekan kanssa itselleni päivänselvistä jutuista….
Samoissa vesissä uidaan täälläkin…välillä kirkkaissa ja välillä lähellä pohjamutia. Eniten äitiydessä on yllättänyt se, kuinka paljon itse muuttuu sen myötä, ihan vaan olosuhteiden pakosta. Nyt kun lapset on jo vähän kasvaneet (5 ja 4 v), niin se ”vanha minä” alkaa taas kolkutella ovea. Ja sillekin pitää osata antaa tilaa ja huomata, kuinka merkittäviä juttuja tuli tehtyä ja harrastettua ennen lapsia.
Kotiäitinä pysyn vielä ensi syksyyn, sitten vanhempi eskariin ja nuorempi päiväkotiin. Odotan kyllä sitäkin elämänvaihetta jo.
Välillä on pakko luopua joistain ”vanhoista” jutuista, ei kaikesta, mutta jostain. Lapsen saamisen jälkeen ei ole mitenkään mahdollista viettää 100% samanlaista elämää kuin ennen lasta, mutta onneksi se ei ole tarkoituskaan :) Kivoja kotipäiviä, ihana, että saat nauttia kesästä vielä kotosalla :)
Mistä tuo ihana paita on? :)
Ihana paita on Monkista :)
Minäkin olen ollut kotiäitinä nyt vuoden verran. Aikaisemmin oli meno päällä,tein kahta työtä,yhteensä ainakin 60 tuntia viikossa.. Raskaaksi tullessa lopetin työt ja päätin elää hetken itseäni ja perhettäni varten. Kävin pitkillä kävelyillä ja leikin koiran kans jne. Vauvan synnyttyä päätin vain olla kotona ja nauttia. Välillä on yksinäistä,mutta tylsää ei ikinä. Rakastan sitä,että saan viimein vain olla ilman,että on mitään muuta tekemistä,kuin lapsen kanssa olo.. olen nähnyt ensimmäisen hymyn,kuullut ensimmäisen sanan,nähnyt ensimmäiset askeleet,raivarit ja KAIKEN. Ja siinä on jotain joka varmasti vielävanhana tuo hyvänolon tunteen,se on tärkeintä mitä olen tähän mennessä elämääni tehnyt,elänyt lastani varten ♥ Kyllä sitä myöhemmin ehtii taas säätää milloin mitäkin töitä ja menoja.
Aikamoista kyllä! Mun ennätys on kaksi työtä yhtäaikaa eli 16 h päivässä, toinen klo. 10-18 ja toinen 22-06:00. Tajusin lopettaa sitten vasta kun tulin tosi kipeeksi. Nykyään olen toki lasten kanssa päivät, mutta haalin kaikenlaista muuta säätöä siihen rinnalle. Oikeastaan projektit tuo kivaa vastapainoa lapsiperhearkeen, mutta toisaalta joistain jutuista otan myös tarpeetonta stressiä. Turhaan käytän myös superpaljon aikaa siivoamiseen ym. ”hääräämiseen” mutta se tulee vaan jostain selkärangasta, enkä helpolla pääsee siitä eroon.
Vitsi tuo Samuelin hymy on jotain aivan uskomatonta! :D Tulee heti itsekin paljon paremmalle tuulelle:)
Hyvä! Onneksi pääsen tuota hymyä päivittäin ihastelemaan, se kyllä auttaa jaksamaan :)
Kiitos jälleen kirjoituksestasi! Aivan ihanaa, kun ajattelee jotenkin olevansa yksin tässä äitiyden ihmemaassa ajatuksineen ja sitten osaat pukea sanoiksi niin monet omistakin ajatuksistani. Kotona lasten kanssa olo on ihanaa ja välillä niin rankkaa, kotityöt takoo päässä koko ajan ja tekemättömät työt. Sitten omaksi mielenvirikkeeksi kootut projektit tuntuu välillä asettavan lisäpaineita, vaikka niillä saakin kivaa vastapainoa arkeen. Mielialat vaihtelee ja kotiväki saa siitä omat osuutensa niskaansa. Minäkin tein uuden vuoden lupauksen: olla armollisempi itselleni eli annan itselleni luvan ottaa tämän elämän vähän rennommin. Kiitos Maj, voisin ehdottaa sinua vuoden äidiksi!:) Koska meitä kohtalotovereita on niin paljon ja sinulta saa ihanaa vertaistukea.
Mä en missään nimessä ole vuoden äiti, onneks sellaista titteliä ei edes jaeta :D Voin mennä ehdolle vuoden sekopää-kategoriaan? :D
miten oot noin oranssi??
Syön niin paljon porkkanoita :D
Ah, kyllä täällä ainakin mennään laidasta laitaan. Ja lujaa! Päivän aikana ehdin helposti rypeä useamman kerran siellä pohjamudissa, täyttäen kaikki 1-,2-,3-,4-…-vuotiaan uhmiksen kriteerit. Ja vastaavasti fiilistellä siellä huipulla ja olla niiiin hyvä ja onnistunut yksilö ;) Tsemppivä arkeesi!
Thänks Liisa, sitä tarvitaan :D
Olen 3-vuotiaiden kaksosten äiti ja kotiäiti myös. Asumme ulkomailla ja mieheni reissaa jonkun verran. Eli yksin lasten kanssa ollaan oltu kovin monet kerrat. Välillä väsyttää ja välillä naurattaa, välillä tuntuu että kotityöt kaatuu päälle, välillä on tarmoa ja toisinaan annan mielelläni tiskivuorten ja pyykkikasojen kasvaa. Rankinta on uhmäikäisten riitely, mutta ei sitäkää joka päivä tarvitse kuunnella. ;) Tätä aikaa lasten kanssa en kuitenkaan mihinkään vaihtaisi.
Iloista kevään odotusta!