Kuvia meiltä, pienestä kolmiostamme, jota näin syksyn tullen yritän pitää puhtaana epätoivoisesti. Imuroin ja hankaan, aloitan joka päivä alusta. Kesä saa minut unohtamaan nämä jutut, mutta aina syksyn tullen vedän ne verkkarit jalkaan ja tartun entistä hanakammin imurin varteen. Eikä täällä silti koskaan ole oikeasti puhdasta, no ehkä korkeintaan 5 minuuttia. Kun puhun siivouksesta, tarkoitan sillä myös sitä ihme hääräilyäni, jota jatkuvasti teen. Kuljetan tavaroita paikasta toiseen ja teen koko ajan jotain pientä. Se tunne kun ei malta istua kahvitauon ajaksi alas. Eikö ole kuitenkin hauskaa että tunnistan ja myönnän tämän jo itsekin?
Koti on kuitenkin se paikka missä vietän tällä hetkellä eniten aikaa, täällä teen työni ja suurimman osan viikosta olen toki myös lasten kanssa kotosalla. En pysty rentoutumaan sotkussa, ajatukseni eivät yksinkertaisesti kulje, en pysty keskittymään. Jos minulla on ns. omaa aikaa, niin käytän sen säälittävän usein siivoamalla. Toisaalta taas, en kerkeä rentoutumaan kun käytän sen ajan hääräämiseen. Yleensä homma menee näin, kun jään muutamaksi tunniksi yksin kotiin 1. siivoan, jonka jälkeen 2. teen juoksulenkin ja 3. käyn suihkussa ja otan vastaan kotiväen (jonka jälkeen pari tuntia niin työni jälkeä ei ole enää näkyvissä).
Siivous on tavallaan minun tapani hallita asioita. Mitä pahempi kaaos tunne-elämässä, mitä enemmän asioita to do-listalla, sen suurempi tarve siivota. Toki en nyt yritä kertoa, että tunne-elämäni on koko ajan kaaoksessa, mutta erittäin tyypillistä itselleni on hypätä aallon harjalta suoraan pohjaan ja sitä rataa.
Puhumme tästä siivoilu-intoilusta usein ystävieni kanssa, heistä löytyy molempia ääripäitä, supersiivoojia ja toisaalta myös siivouksen välttelijöitä. Kadehdin niitä, jotka osaavat välillä antaa kaiken vaan olla. Ymmärtävät ottaa ajan lepäämiseen, kun sitä tarvitsee vartalo ja mieli. Usein päädymme keskusteluissamme samaan lopputulokseen, että mitalia hommasta ei saa ja niin, kannattaako? Useimmat meistä uskoo myös siihen, että pakonomainen siivoaminen liittyy siihen, että omassa päässään asiat on vähän sekaisin ja niitä koittaa sitten saada järjestykseen pitämälllä ympäristönsä ”järjestyksessä”. Puhtaassa kodissa saa sen fiiliksen, että kaikki langat ovat omissa käsissä, tuntuu kuin kaikki asiat olisivat paremmin hallinnassani.
Pitäisi muistaa olla vain ihminen, ei kone, ei suorittaja eikä mikään supersankari-siivooja. Sen harjoittelemiseen menee varmaan yksi ihmisikä, luulen. Se on pelottava tunne, kun kuvittelee ehtivänsä ja pystyvänsä kaikkeen, sillä niin ei tule tapahtumaan, ei koskaan. Tuoreessa muistissani on vielä oma viime kevään uupumiseni, josta minun pitäisi edelleen kirjoittaa tänne, terapiaksi itselleni, ehkä avuksi jollekin vastaavassa tilanteessa olevalle. Joskus on vaan pakko ottaa ensin etäisyyttä kipeään asiaan ja palata siihen myöhemmin.
Voisin jaaritella näistä asioista ikuisuuden, mutta olen luvannut a) itselleni ja b) miehelleni, että menen nukkumaan ennen kuin vuorokausi vaihtuu, hyvä lupaus vai mitä?
sinä olet ihminen muistatko
sinä olet aava ja rannikko
sinä olet tuulia latvoissa
natiseva silta ja nauloja
sinä olet ihminen muistatko
sinä olet ihminen muistatko
sinä olet aava ja rannikko
sinä olet jälkiä hangessa
nariseva haipakka pellolla
sinä olet tihkua ilmassa
ratiseva hiekka saappaissa
sinä olet syystä ja varmasta
sinä olet varjoja puistossa
pimeällä penkillä kastetta
Sinä olet ihminen muistatko?
Zen Cafe/Ihminen
-Maj
kuullostaa niin tutulta! :D Varsinkin tuo ”häärääminen”, minäkin teen sitä kokoajan. Enkä myöskään pysty rentoutumaan jos paikat on ihan sekaisin. Toki taidan jollain tavalla nauttia siivoamisesta mutta välillä kieltämättä ärsyttää kun joka ikinen päivä saat aloittaa samat hommat uudestaan. Silti jatkan kiltisti siivoamista jatkossakin :)
Kuulostaa niin tutulta. En tosissaan osaa levätä, aina pyörin ja järkkään. Taitaa olla monen blogaajan ongelma tai voimavara;)
Mukavaa viikkoa!!
Niin osuvasti kirjoitettu, melkein kuin mun elämästä. :)
Itse en myöskään osaa rentoutua ennen kuin koti on järjestyksessä. Välillä todella stressaavaa varsinkin muille perheenjäsenille. :/
Mua ei haittaa vaikka kaapit on sekaisin, ”poissa silmistä, poissa mielestä” toimii mulle.
Hieno kirjoitus Maj!
Siitä uupumuksesta minäkin haluaisin kuulla lisää. Jos vaan siitä kykenet tänne kirjoittelemaan. Työskentelen alalla, jossa tapaan paljon nuoria naisia ja perheen äitejä, ja uupumus on todellakin tuttua ja ihan liiankin yleistä, jos niin voi sanoa. Ajankohtainen aihe siis tänä päivänä!
Mukavaa syksyä sinulle! Blogisi on huippu!
minäkin tunnistan tekstistä kyllä itseni. Varsinkin nyt tuoreena äitinä sitä vielä opettelee olemaan itselleen armollinen ja ottamaan niitä lepohetkiä kun vauva nukkuu tai on iskän kanssa liikenteessä. Lepääminen ja relaaminen vain tuntuu jotenkin hukkaan heitetyltä ajalta vaikka senhän kuuluisi olla asia josta nauttii ja jonka avulla jaksaa! :) naisen elämä on kyllä välillä vaikeaa, en usko että kovinkaan moni mies painii tämän asian kanssa. tai ei ainakaan minun mies! :D
Tuo häärääminen taitaa olla lähes jokaisen äidin ”pahe” =D Itse en ainakaan muista omanneeni vastaavaa piirrettä sinkkuaikoinani…
Olen aina kadehtinut ihmisiä jotka jaksavat jatkuvasti touhuta ja joiden koti on aina tiptop. Mutta, en ole ikinä ajatellutkaan asiaa tuolta kantilta…
Itse kuulun siihen ihmistyyppiin joka ei voi siivota ”joka lauantai”, jos minua ei huvita/tai en jaksa siivota, hommasta ei tule mitään. Pitää olla oikea fiilis hommaan, ennenkuin se toimii. Voin maata sohvalla, vaikka villakoirat juoksee (ja jo haukkuu), uupuneena en pysty tekemään mitään. Olen joskus koittanut pakottaa itseni… homma menee aivan haahuiluksi, saatan huomata esim. istuvani sängyn laidalla ajatuksissani.
Jos joku vuodenaika ahdistaa minua niin se on kevät; valo paljastaa kaiken lian ja pölyn, lumen alta paljastuu vaikka minkälaista likaa ja roskaa. Silloin tuntuu, että olisi pakko olla tehokas, koska minäkin raskastan kaikesta huolimatta puhtautta sisällä ja ulkona :)
Itsellä sama homma! Aina hääräämässä ja aamulla saa taas aloittaa kaiken alusta. Turhauttavinta on kun tuntuu että kotiäidin ”ammatti” on se vähiten arvostetuin. Menee täydestä työstä ja kun jaloissa pyörii vielä muutama lapsi niin siinä on kädet väkisinkin aika täynnä. Osuva kirjoitus siis ;)
Mistä nuo teidän ihanan värikkäät sohvatyynyt ovat ?
Kuulisin mielelläni myös lisää tästä uupumuksesta. Jaan kanssasi tuon ”siivouspakkomielteen” ja käytän myös lähes kaiken oman aikani siivoamiseen tai ruuanlaittoon…Jopa vähän mietityttää, miten jaksaisin jos meille tulisi lisää lapsia (nyt on yksi), kun aikaa on sitten entistä vähemmän millekkään, siivoamiselle tai omalle ajalle.
Koitapa jättää kerran hääräilemättä! Se sotku ei tuplaannu, se moninkertaistuu… :D Siksi joka ilta lapsen mentyä nukkumaan luuttuan keittiön lattian ja keräilen tavarat paikoilleen: voi taas aamulla alottaa sotkemisen nollasta. En todellakaan pidä siivoamisesta, mutta tulen sotkun (ja etenkin lian) keskellä vihaiseksi. Niinpä koitan siivota ajoissa, silloin voin joskus saada myös sen rentoutumishetkeni. Myöskään graduni ei etene, jos koti ei ole siisti. En vain voi keskittyä kirjoittamiseen silloin! Mutta gradukirjapinojen olen vielä antanut lojua lipaston ja keittiön pöydän päällä ja yrittänyt olla ärsyyntymättä niistä. Kun niistä pääsisin eroon, olisi paljon siistimpää!
Sun pitäis tehdä postaus helpoista siivousvinkeistä. Sellaisia juttuja mitkä helpottais lapsiperheen arkea. Siivoan lähes aina päiväuniaikaan koska ei siinä ”sotkussa” pysty rauhoittumaan. Enkä myöskään halua että ruokaa, pölyä, koiran karvoja on joka puolella missä pieni pyörii. Tiedän että välillä pitäis relata, istua alas ja ottaa iisiti mutta miksi se on niin vaikeaa?
En yhtään ihmettele jos olet uupunut, kahden pienen lapsen äiti jolla monta rautaa tulessa. Hyvä että sinulla on ystäviä joiden kanssa näistä asioista voi jutella:)
Oi NIIN tuttua! Sä olet aiemminkin maininnut tuosta siivous(intoilusta?) ja se on oikeasti ollut terapeuttista, mä olen alkanut sitä itsekseni miettimään ja todennut, että tällainen mä(kin) olen ja se vaan olen MINÄ, en häpeä sitä =) Ajatus ei kulje kaoottisessa kodissa, mutta sitten kun kaikki on järjestyksessä, elämä on ihanaa, noin kärjistetysti sanoen =) Kiitos tästä postauksesta! Välillä tosiaan voisi relata enemmänkin, mutta siivoilunkin voi ottaa terapian ja ”oman ajan” kannalta. Onpa ihanaa joskus laitella pyykkejä kaappiin ihan itsekseen ilman vieressä häärääviä ja sukkalaatikkoa tyhjentäviä lapsia ;) Ja kokemusta täälläkin on, sitten kun sain mummin viemään lapsen tunniksi pihalle niin mitä tein – siivosin kylppärin tietenkin! :D
Ihanaa, että on muitakin siivousintoilijoita :) Meidän koti on aina siisti, koska en vaan pysty elämään epäjärjestyksessä. Tosin joskus huomaan kasaavani duploja laatikkoon, jotta ne eivät olisi ympäri kämppää, vaikka lapsi vielä leikkii niillä. Että joskus toki voisi vähän relata :) Ja siinä vaiheessa, kun on sanonut miehelle viisi kertaa, että voisitko laittaa tuon lasin astianpesukoneeseen, tekee mieli heittäytyä sohvalle ja antaa olla, mutta ei vaan pysty.
Voi että, kuulostaa niin tutulta. Minulla on alle vuoden ikäinen poika ja olen ollut myös tosi uupunut muutama kuukausi sitten. Joten jos jaksat/pystyt, niin kirjoittaisitko postauksen siitä omasta olotilasta, kun olit uupunut ja miten pääsit sen yli?
Tunnistan ihan samoja piirteitä itsestäni, kun olen väsynyt. Koko ajan häärään ja mietin, mitä pitäis seuraavaksi tehdä. Mitä enemmän koen olotilani masentuneeksi/uupuneeksi, silloin myös koti kiiltää. Joka paikka pitää olla niin tiptop!
Kiva oli kuulla, että on muitakin samanlaisia! :)
Kuulostaa niin tutulta. Ennen saatoin yölläkin siivota vauvan nukahdettua, nykyään tunnistan herkemmin väsymykseni ja olen armollisempi itelleni :D mutta eihän sotkuiseen kotiin ole kiva herätä? Joskus lapseni nukahdettua päiväunille, yritän itsekin hengähtää, useimmiten kuitenkin löydän itseni viikkaamasta pyykkejä tms. Ehkä se lapsiperheen arki on vain sellaista.=)
Moikka!
Mulla on juurikin samoin, kuin nimimerkillä Iita kirjoittaa. Eli siivous tarvitsee tietynlaisen fiiliksen onnistuakseen, ei vaan bysty muuten. Meillä on kaksi lasta, koira ja sikin sokin menevät vuorotyöt. Aina jollain on kauhea univelka tai imuria ei viitsi laulattaa, kun joku on nukkumassa. Arjesta puuttuu täysin rutiini (siis lapsilla on toki omansa), ja siivoukset jää monesti muiden tekemisten jalkoihin. Perhesovun säilyttämiseksi me karataan usein ”silloin kun pitäisi siivota” esim. pyöräretkellle tai Ikeaan haahuilemaan. ;) Toisinaan kärsin, tunnen itseni huonoksi ja laiskaksi, kun joka paikka repsottaa, pyykkivuoret odottaa valloittajaansa, kurkkumosaiikki koristaa lattiaa..ymsyms. Haluaisin todella muutoksen asiaan. Meille ei esim. kukaan voi tulla kylään ilmoittamatta, sillä en kehtaa päästää sisään, jos ei ole siistiä. Pakko kuitenkin joten sallia itselleen vapauksiakin, muuten ei vaan jaksa nauttia elämästä. Haleja päivääsi!
Kyllä, tunnustan olevani ihan samanlainen. Joka iltaisiin rutiineihin lapsen mentyä nukkumaan kuuluu keittiön siivoilu ja järjestely, pyykkien laittelu, lelujen keräily yms. En vaan pysty menemään sohvalle rentoutumaan ennen kuin ne tietyt jutut on tehty. Mitä sekaisemmaksi/siivottomammaksi koti käy, sitä lyhyemmäksi käy oma pinna ja ahdistaa. Siivouksen jälkeen olo on hyvä ja oma pää järjestyksessä :) Siinä on se huono puoli, että jatkuvasti listaa mielessään niitä tekemättömiä töitä, esim. kaappien siivoukset yms. jotka pitäisi hoitaa ja sellaisille urakoille ei tahdo löytyä aikaa ja energiaa arjessa, joten ne vaan rassaa tekemättöminä jossain takaraivossa… Pitäisi vaan osata ottaa iisimmin.
Voi kuulostaa niin tutulta. Kuulisin mielelläni uupumuksestasi lisää. Kärsin itsekin uupumuksesta/lievästä masennuksesta viime syksyn ja kevään. Vaikka olin kotona pienen lapsen kanssa ajoittui vuoden sisään niin monta asiaa ja paljon tekemistä jolla ilmeisesti kuormitin itseni loppuun. Vietimme häitä, kärsin pahoista selkäkivuista joiden syitä selviteltiin pitkään. Lisäksi vuoteen ajoittui vielä muutto uuteen asuntoon ja paketti olikin ihan valmis. Väsyin niin että elämänilo katosi kokonaan ja tuntui ettei mikään ollut kivaa. Aamuisin olisin halunnut vain jäädä nukkumaan. Kaipasin aikuiskontakteja mutten olisi oikein jaksanut nähdä ketään. Pakotin itseni liikkeelle ja vaikka kaupungille lapsen kanssa jotta pääsin ihmisten ilmoille. Kaipasin omaa aikaa ja rentoutumista mutta kun lapsi oli isovanhemmilla tunsin huonoa omaa tuntoa siitä etten ollut lapsen kanssa. Välillä se äitinä oleminen on aikamoista tunteiden myllerrystä. Kesällä uupumus onneksi väistyi pikkuhiljaa ja nyt kun olen taas palannut töihin niin elämästäkin nauttii eri tavalla kun päivät vähän poikkeavat toisistaan. Jotenkin minusta tuntuu että tästä asiasta edelleen puhutaan aika vähän ja onhan se varmasti joskus vähän kipeäkin aihe kun se elämä vauvan tai lapsen kanssa ei olekaan aina niin ihanaa kuin oli joskus kuvitellut.
Mutta olisi todella kiva jos jaksat ja haluat vähän kertoa omista kokemuksistasi.