Sitähän se kaikki on? Rakkautta, rakkautta vaan. Sitähän me kaikki etsitään ja toivotaan elämältä, rakkautta. Vain sillä on lopuksi väliä. Onkohan maailmassa joku ihminen joka ei ymmärrä sitä tunnetta, rakkautta?

Viereisessä huoneessa lapset nukkuvat hiljaa tuhisten, hiussuortuvat poskiin liiskaantuneina he näyttävät niin viattomilta. Rennot pienet raajat hujanhajan pitkin sänkyä. Silittelen usein nukkuvien pehmoisia poskia ja saatan kuiskata pari sanaa nukkuville.

Hetki sitten nuorimmaiseni torkutteli selkäni päällä ja kertoi minun olevan maailman pehmein äiti. Näin illan hiljaisina tunteina ajatukseni ovat lapsissa. Mietin heitä – kuinka paljon sitä voikaan oikein rakastaa?

Sitä ei tarvitse valita, ei tarvitse päättää joka päivä uudelleen, ei tarvitse luvata tai tahtoa lujaa, sen eteen ei tarvitse tehdä töitä. Se on erilaisempaa kuin mikään muu rakkaus. Välillä se melkein musertaa ja joskus se on niin painavaa, että tunnen sydämeni menevän kasaan. Se on rakkautta, jonka puolesta antaisin mitä vaan. Niin vilpitöntä ja voimakasta rakkautta ennen heitä en ole koskaan kokenut tai tuntenut.

Kävin tämän vuoden kuvasaldon läpi, enkä voinut estellä poskia pitkin vieriviä kyyneleitä. Saan olla onnellinen, että elämässäni on niin paljon rakkautta. 

-Maj