Me muutetiin tänne nykyiseen kotiimme noin seitsemän kuukautta sitten ja en tiedä olenko jo kertonut, että viihdytään tällä alueella ihan erinomaisesti. Lapset ovat saaneet uusia kavereita päiväkodeista ja naapureista. Kirjoitan päiväkodin monikossa siksi, että Samuel ja Rebekka eivät käy samassa yksikössä päiväkotia.

Osan kavereista kanssa päikyssä aloitettuja leikkejä jatketaan vielä illalla kotipihassa. Samuelilla on käynyt ”omia” kavereita kylässä täällä meillä vasta pari kertaa, mutta Reben kamuja tupsahtelee tuon tuosta ovesta sisään. Ovikello kuulkaas kilkattaa aika tiuhaan tahtiin välillä! Yhden illan aikana ehditään leikkiä helposti useamman lapsen kotona ja tietysti myös ulkona. Yhdestä naapurissa asuvasta tytöstä on tullut Rebelle tosi tärkeä, he leikkivät yhdessä päivittäin ja ovat uskaltautuneet toistensa luokse yökyläilemäänkin.

On se vaan liikkuttavaa huomata ja seurata, kun lapset luovat ihan ensimmäisiä ja varmasti heille ihan supertärkeitä ystävyyssuhteitaan. Tämä tilanne on uusi myös meille vanhemmille, sillä vuosi sitten lapsemme leikkivät vain omien ystäviemme lasten kanssa. Kukaan ei tullut ovelta hakemaan mukaan leikkeihin. Ennen me vanhemmat rakensimme lasten ystävyyssuhteet – nyt Rebekka on jo sen ikäinen, että hän solmii ystävyyssuhteita ihan itse. Mielestäni vanhemman tehtävä ei ole valita lapsen ystäviä – eikä se olisi edes mahdollista lapsen kasvaessa ja itsenäistyessä.

Eilen meidän yläkerrasta kuului kikatus vielä vähän liian myöhään, tytöt ne siellä hihittelivät, kun Samuel jo nukkui autuaana. Muistan itsekin miten ihanaa oli yökyläillä puolin ja toisin naapurintyttöjen kanssa. Me rakennettiin 90-luvulla peitoista ja patjoista majoja ja salaa vanhemmilta valvottiin aina pikkutunneille saakka. Vai mitä luulette, kuinka salaa tämä kaikki tapahtui? Kesällä nukuttiin teltassa yötä – se oli muuten ehkä maailman siisteintä, leikittiin barbeilla ja pelattiin korttia, minkäköhän ikäinen mahdoin silloin olla?

Onko teillä vastaavia muistoja lapsuusvuosilta? Koska olitte ensimmäistä kertaa yökylässä, ilman omia vanhempia? Miika kertoi, ettei hän ollut oikeastaan koskaan pois kotoa yötä. Kerran kuulemma hän yritti jäädä mummulaan yökylään, mutta illalla ennen kymmentä poika piti tuoda takaisin kotiin, omaan sänkyyn. En muista itse yhtään sellaista tilannetta, että minut olisi pitänyt hakea kavereilta koti-ikävän takia pois. Olen pienestä asti ollut ilmeisesti viimeisenpäälle kyläluuta. Johtuu varmasti myös siitä, että äidin puoleltani minulla on iso ja rempseä suku. Jo ihan pienenä olin mummolassa tai serkuilla yötä – ja muistot niistä reissusta on pelkästään positiivisia.

-Maj