Mä kerroin teille hetki sitten, että tässä ollaan tovi kuljettu harmaassa sumussa, muistatteko vielä? Se oli rehellinen teksti minulta. Kirjoitin myös, että nyt on hyvä näin, harmauden koura on hellittänyt otteensa minusta. Tuntuu aika ihanalta, kun olen taas kiinnostunut muistakin kuin arjen kannalta pakollisista asioista. Olen innostunut laittamaan kotia ja tiedättekö, alan viihtyä täällä vaan entistä paremmin sen myötä. Haaveilen inspiroivasta työhuoneesta ja ideoita on paljon. Mahtavaa kun on fiilistä ja on mahdollisuuksia myös toteutellakin niitä omia idiksiä.

Olen samaa mieltä teidän kanssanne siitä, että asioista on hyvä puhua ääneen. Toisinaan blogitekstiä kirjoittaessani pohdin, että onko tämä nyt aivan turhaa ja kannattaisko näitä asioita avata vain pelkästään omassa henkilökohtaisessa päiväkirjassa julkisen blogin sijaan? Lueskeltuani kommenttiboksista, että muutamilla teistäkin on ollut ihan samat fiilikset ja vieläpä ihan samoihin aikoihin, niin en katunut yhtään. Mua on muutenkin aina auttanut kipeidenkin asioiden spekulointi muiden ihmisten kanssa, usein sitä huomaa, että ei ole ainoa vastaavien asioiden kanssa painiskeleva. Ja muutenkin koen ongelmien ikäänkuin kutistuvan, kun niistä puhuu?

Somessa näytetään kuinka hyvin perheillä menee, leikitään yhdessä lehtikasoissa, leivotaan laskiaispullia posket punaisena ja ollaan tyytyväisiä parisuhteessa ja luonnollisesti tuutataan kaikki kanavat täyteen kuvia niistä parhaista hetkistä, ja todellakin hyvä niin! Mutta on varmasti myös kaiken sen vastapainoksi tärkeää, kun joku sanoo, että ei tämä tavallisen tallaajan elämä ole mitään korkealentoa 24/7 – ei, vaikka suuret linjat olisivatkin kunnossa. En itsekään laita kuvia, missä itkisin tyynyäni vasten, mutta en halua silti esittää eläväni ns. kiiltokuvaelämää. Jos jonkun mielestä olen luuseri, sen takia, että kerroin kurjista fiiliksistäni avoimesti – niin ihan vapaasti vaan. En silti missään nimessä ajattele, että onnea pitäisi piilottaa, eieiei.

Varmasti joku on sitäkin mieltä, että olen syksyn mittaan rutissut turhista asioista täällä blogissa. Naurattaa vähän edelleenkin yhden kommentoijan viesti, missä hän kuvaili meikäläisen fiilistä näin: ”timanttikengät puristaa ja taksissa oli ilmastointi liian kovalla, elämä on rankkaa”. Jos toisten sanomiset tai kirjoittamiset meinaa mennä tunteisiin, niin palautteleen mieleeni aina nämä lausahdukset ”What Susie says of Sally says more of Susie that of Sally” ja “before you criticize a man, walk a mile in his shoes”

Meitä on moneen junaan ja onneksi olen tässä vuosien varrella oppinut suodattamaan ihmisten sanomisia, sitäpaitsi se tuen ja tsempin määrä, mitä olen teiltä vuosien mittaan tullut, päihittää kyllä ne muutamat ikävät heitot mennen tullen ja palatessa <3 Mitenhän se onkin niin, että ihmisen mieleen painuu aina ne pari ikävää kommenttia, vaikka niitä kohden olisikin tuhat positiivista lausahdusta?

Myös ystäväni ovat huomanneet, että olen saanut energiaa, jaksan taas järjestellä kaikenlaista yhteistä touhua ja treffejä. Muutamia ihania uusia tuttavuuksiakin olen hiljattain saanut elämääni – ihan kivaa olla minä, vaikka toisinaan ne kumpparit vähän hiertääkin, timanttikengistäni puhumattakaan.

Ehkä sitten ensi syksynä leivon sitä pullaa ja hypin punaposkisten lapsien kanssa lehtikasoissa ja hehkutan sitä kaikkea täällä, kuka tietää? Ehkä en. Elämä osaa yllättää, hyvässä ja pahassa – kerta toisensa jälkeen.

Olette tärkeitä,
Maj

Suositellut postaukset

0 Comments

  1. Hemppa 9.2.2016

    Love you!

    Vastaa
  2. Sofia 9.2.2016

    Moi,
    Sulla on huippukiva blogi! Kiitos kun olet aito oma itsesi :) Halauksia!

    Vastaa
  3. inkeri 9.2.2016

    Hyväkirjoitus, ja ihanat kuvat!

    Vastaa
  4. Rena 9.2.2016

    I love your blog in the way it is and I fear there will be always people who feel do urge to write negative comments … unfortunately.
    xx from Bavaria/Germany, Rena
    http://www.dressedwithsoul.com

    Vastaa
  5. Kiia 9.2.2016

    Olet aivan huippu, keep going! Ihanaa kevään odotusta sulle ja koko porukalle<3

    Vastaa
  6. Amaalia 9.2.2016

    Kai monet ajattelee, että koska elät niin etuoikeutettua elämää, ei saisi masentua tai olla alakuloinen. Ei ole ns oikeaa syytä olla surullinen. Toki teilläkin on ollut terveyden kanssa haasteita, mutta varmaan raha-asiat ja parisuhde on huomattavasti paremmassa jamassa kuin isolla osalla suomalaisista :) kyllähän esim. yli 50% eroaa ja iso osa joutuu kamppailemaan toimeentulon kanssa päivittäin.

    Itse mietin että alakuloisemmat jaksot kuuluvat elämään ja niistä pääsee yli ennemmin tai myöhemmin. Sinä aikana täytyy vain jaksaa elää sitä normaalia arkea. Kun jaksaa kaivautua sängystä joka aamu ja lähteä töihin tai opintoihin tai mihin meneekään, tuntuu päivä jo paremmalta. Toki lapset pakottaa perheelliset jo vähän väkisinkin kiinni arkeen.

    Tuntuu vain, että monesti halutaan hakea joku pikaratkaisu pillereistä tai selitys sairaudesta näihin jaksoihin. Ei jakseta enää selviytyä selviytymisen vuoksi. Kun ei ole enää ns pakko jaksaa. Oma tai lasten hengissäpysyminen ei ole kiinni siitä, jaksaako raahautua duuniin, vaan rahaa tulee niillekin, jotka makaa sängyn pohjalla. Toki se kuuluu hyvinvointivaltioon, mutta toisaalta se voi tappaa sen pienenkin yrittämisen siemenen. Ehkä aika rajusti sanottu, mutta kun olen itsekin ollut vuosia masentunut, minua auttoi paljon säännöllinen päivärytmi ja pakko selviytyä päivistä, jotta joskus olisi toivoa paremmasta.

    Vastaa
    • sonja 9.2.2016

      Kommentissasi oli mielestäni monia hyviä pointteja mutta ethän sinä voi tietää Majn parisuhteen tai raha-asioiden tilasta. :) Niitä ei ole blogissa puitu ja hyvä niin, mutta muistutus vaan että moneen parisuhteeseen voi kätkeytyä vaikka mitä (enkä tosiaan tarkoita bloggaajan tilannetta – siitä minulla ei ole mitään hajua) tai mistäs tiedät vaikka Majn miehen töissä olisi ollut YT:t kuten kymmenillä työpaikoilla Suomessa jatkuvasti on ja tämä olisi aiheuttanut huolta rahasta… Tällaiset asiat saattavat painaa kovastikin mieltä eikä niistä aina tule juteltua laajalti, puhumattakaan että tarvitsisi julkiseen blogiin avautua.

      Eli pointtina vaan että ei ole oikeita tai vääriä syitä olla surullinen. Kaikki on suhteellista ja myös silloin kun asiat on näennäisesti hyvin, saattaa kellä tahansa tulla alakulon jaksoja joita on turha hävetä siksi että jollain on aina ”oikea” syy. Jokainen meistä tulee elämässä kohtaamaan myös näitä ”oikeita” syitä, joten turha sillä masennuksella määrällä kisata…

      Vastaa
      • Juuli 10.2.2016

        Ottamatta kantaa blogiin mitenkään niin tää sun kommentti on täysin absurdi.. Oot varmasti kovin kovin nuori etkä tiedä elämästä vielä tuon taivaallista…

        Vastaa
  7. taru 9.2.2016

    Häntä pystyyn vaan! kiitos, että jaat fiiliksiäsi! :)

    Vastaa
  8. Laura 9.2.2016

    <3 kiitos. Sinäkin olet meille tärkeä!

    Vastaa
  9. Mimmuli 9.2.2016

    Monet bloggaajat ajattelevat postaavansa pelkkää ihanaa ja myönteistä lukijoiden mieliksi. Mutta siinä luodaan lukijoille helposti illuusio täydellisestä elämästä, jossa ei ole mitään inhottavaa, vaikka kaikkien elämässä on välillä myös jotain ikävää. Tietty lukijallakin on oma vastuunsa, eikä voi odottaa että blogi kuvastaa kenenkään elämää sellaisenaan. Mutta kyllä se on ihan yhtä tärkeää välillä tuoda esiin vähän kurjiakin puolia arjesta, lukijan on silloin helpompi samaistua kirjoittajaan. En tietenkään voi puhua kaikkien lukijoiden puolesta, mutta itse ainakin luen mieluummin aidosta elämästä kun pelkistä tulppaanikimpuista ja pullantuoksusta. Ja kiva se on myös kuulla kun asiat rupee helpottamaan, se jos mikä luo uskoa tulevaan lukijoillekin! Tsemppiä ja valoa kevääseen! Pidä blogi juuri sellaisena kun itse olet. Terveisä korvatulehduskierteestä ja pölypallojen seasta :)

    Vastaa
  10. Heli 9.2.2016

    Moi. Ihana rehellinen teksti! Ymmärsin rivien välistä että odotatteko syysvauvaa? 😍

    Vastaa
  11. zubi 9.2.2016

    Tämä sun blogisi on aivan mahtava, tykkään tyylistäsi, kuvistasi ja myös siitä, että vilautat rosoa pinnan alla. Jokaisen postauksen luen innolla. Jatka samaan malliin!

    Luin sun sisustuspostauksia (ihana teidän olkkari!) ja kysyisin, mistä keittiön tasonne on? Haen vähän saman tyylistä, vaaleaa mutta ei ihan valkoista. Näyttää kivalta!

    Vastaa
  12. HannaH 9.2.2016

    Itsekin olin loppuvuodesta aivan kuitti. Usein oli niin paha olo, että rintaa puristi aivan mahdottomasti. Omalla tontilla asiat on jotakuinkin hyvin, mutta lähipiirissä on paljon raskaita juttuja menossa ja tulossa. Lopulta tajusin että oma paha olo johtui siitä, että en saanut omia huoliani (omista ja muiden asioista johtuvia) purettua oikein kenellekään. Jotenkin en edes tajunnut, että asia on niin, koska minulla on paljon hyviä ystäviä, perhe, sisaruksia… Mutta monet on vaan niin lähellä näitä juttuja tai just ne ketkä lastaa mua huolillaan, niin ei sitten vaan ollut ketään kelle tilittää. Aloin pikkuhiljaa bondaamaan yhden työkaverin kanssa joka yllättäen avautui mulle omista huolistaan (ei tod oltu läheisiä aiemmin), ja vastavuoroisesti itse sain kerrottua omia juttujani hälle. Huh että onkin helpottanut oloa!!! Tsemppiä sulle! Kohta on kevät ja aurinko alkaa paistamaan, se on aina niin ihanaa :)

    Vastaa
  13. Tiina 10.2.2016

    Hei Maj! Nyt on pakko kommentoida ekan kerran, vaikka magicpoksia olen lukenut jo melko pitkään. Oletko miettinyt, että apea fiiliksesi voisi johtua muutosta, ja kaikista siihen liittyvistä uusista kuvioista?
    Itse olen sosiaalinen, iloinen ja avoin, mutta kun kesällä muutimme toiselle paikkakunnalle, alkoi pari viikkoa kestänyt täysi unettomuus (nukuin max. tunnin yössä). Olin ihan hukassa kun kaikki tutut kuviot jäivät toiseen kaupunkiin ja kaikki piti aloittaa alusta. Lisäksi muutto oli enemmän minun kuin mieheni toive (täällä kun on turvaverkkoa ja ystäviä), joten tunsin siitä syyllisyyttä. Tuntui liian suurelta muutokselta. Tähän samaan syssyyn oli tarkoitus palata töihin hoitovapaiden jälkeen ja lasten päiväkodin aloitus. Masennus (vakava sellainen) hiipi kuin varkain. Se oli kuin aalto joka vei mukanaan, eikä minulla ollut voimia taistella vastaan. Kiitos oikeanlaisen hoidon ja lääkityksen, pääsin sieltä suosta nopeasti ylös. Psykologi sanoi, että muutto (vaikka samalla paikkakunnallakin) on kolmen stressaavimman asian joukossa ja nyt tämän kokeneena voin sen kyllä allekirjoittaa.
    Kaiken tämän kokeneena ja jälleen omana itsenäni osaan nyt olla armollisempi itseäni kohtaan. Olen myös jollain tapaa vahvempi. Onneksi minulla oli siinä pahimmalla hetkellä läheisiä vierellä, jotka ymmärsivät tilanteen vakavuuden (itse olin sille sokea) ja ohjasivat minut oikeanlaisten ihmisten pakeille. Toivon että ihmiset hakisivat ajoissa apua, ja että heidät otettaisiin tosissaan! Ainahan elämässä on ylä- ja alamäkiä, mutta joskus voi pudota kuoppaan. Sieltäkin on rämmittävä ylös. Tsemppiä Maj sulle, ja kaikille muillekin joilla mieli on välillä harmaa! Kohti kevättä <3

    Vastaa
  14. Eve 10.2.2016

    Ihana sinä!

    Vastaa
  15. Aurora 10.2.2016

    Ihana teksti <3 Aurinkoista kevään odostusta sinulle ja perheellesi Maj :)

    Vastaa
  16. Miisa 10.2.2016

    Kiitos Maj. Kiitos blogista ja avoimuudesta. Olen ollut mukana jo alkuajoista saakka, turhan harvoin tulee kommentoitua. Luin syksyisen postauksen kun itselläkin oli elämässä menossa melko synkkä vaihe, sairastuin parantumattomasti ja yritin asiaan sopeutua. Tuntui kummalla tavalla lohdulliselta, että synkkää ja samoja fiiliksiä on myös muilla, vaikka kovin harvat ihmiset asioitaan tuovat esille. Kiva myös kuulla, että Samuelin sairaus on hallinnassa, muistan kuinka sydämestä otti kun luin silloin teidän tilanteesta. Vaikka se melkoinen klise onkin, vastoinkäymiset kasvattaa.

    Vastaa
  17. Esteri 10.2.2016

    Kiitos tekstistäsi. Ja koko blogista. <3

    Vastaa
  18. sussu 10.2.2016

    Kiitos,että kirjoitat..myös niistä kipeämmistä asioista..

    Vastaa
  19. Anniina 11.2.2016

    Maj, olet ja blogisi on ihanan aito iloineen ja suruineen! <3 Keep going!

    Vastaa
  20. Riikka 13.2.2016

    Elämä on vähän kuin vuoristorata, mutta onneksi sitä tasaistakin vaihetta löytyy :) Sinun blogi on noussut lemppariksi juurikin siksi, että riveistä ja rivien välistä löytyy oikeaa elämää eikä vaan kuorutetta kakun päältä. Kiitos! Itse olen kaamosmasentuja ja valo tekee jälleen ihmeitä ja suupielet alkaa kääntyä ylös mitä pidempiä päivät ovat. Toivottavasti myös siellä. Tsemppiä!

    Vastaa
  21. Annika 15.2.2016

    Ymmärrän fiiliksen. Mulla tuli vähän samankaltainen fiilis, kun muutettiin Tampereelta pk-seudulle 1,5 vuotta sitten ja vasta nyt syksyllä muutettuamme toiselle paikkakunnalle (edelleen pk-seudulla) tuntuu, että alan pikkuhiljaa kotiutua ja nauttia olostani. Oli jotenkin valtava kriisi joutua muuttamaan pois paikkaan, josta ei tuntenut ketään eikä ollut turvaverkostoa. Tamperetta ja ennenkaikkea niitä ihmisiä on ikävä edelleen, mutta elämä ei ole enää pelkkää harmautta. Tsemppiä ja aurinkoa sinne!

    Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *