Tällä viikolla olen moneen kertaan kuiskannut itselleni mielessäni, että mitä ihmettä täällä tapahtuu? Me suomalaiset olemme niin outoja ja näytämme niin älyttömän juroilta tuolla pimeydessä painaessamme, että kyllä siinä jo arempaa alkaa vähän pelottaa.

Lasken kyllä myös itseni ”juroihin” mukaan, sillä useimmiten olen ajatuksissani, uppoutuneena syvälle omaan maailmaani, kököttämässä penkillä kuulokkeet korvilla – tai vaihtoehtoisesti kiirehtimässä puolijuoksua paikasta toiseen, koska aina jostain kumman syystä tuntuu olevan vähän kiire.

meitsie1

Bussissa kukaan ei ikinä istu kenenkään viereen, seisominenkin on parempi vaihtoehto, kuin vieraan viereen istahtaminen. Jos se kuitenkin on tilanpuutteen vuoksi pakko tehdä, niin silloin vältetään katsekontaktia, kaivetaan salamana puhelin taskusta, mieluiten laitetaan myös kuulokkeet korville. Oudon ihmisen viereen on jopa vähän kiusallista tunkea, siihen niin, ihan iholle, ihan kuin ei kunnioittaisi toisen omaa tilaa. Tiedättehän ne juuri bussiin hypänneiden kartoittavat katseet, silmät jotka etsivät epätoivoisen kiihkeästi tyhjää penkkiä?

Vierustoverille, kanssa jonottajalle tai kuntosalin pukkarin viereisellä kaapilla olevalle ei yleensä puhella mitään, harvemmin edes hymyillään. Oletteko huomanneet, miten ihmisten naamat muuttuvat, kun he kohtaavatkin yllättäen jonkun tutun tai kaverin? Jurosta ei useimmiten siinä kohtaa ole tietoakaan enää. Itseasiassa koko ihminen alkaa näyttämään siinä kaverin seurassa höpötellessään ihan erilaiselta, oudon lämpimältä?
meitsie2

Ei kai se ”jurottaminen” ole epäkohteliaisuutta, vaan päinvastoin. Se on sisäänrakennettu meihin, ei vieraisiin niin vain uskalla ottaa kontaktia, sillä entä jos sieltä ei saakkaan mitään vastausta ja tulee ihan nolatuksi? Ehkä haluta häiritä toisia. Ei kai sitä ole edes mitään sanottavaa, sitä paitsi jos kamalan leveästi hymyilee, niin toinenhan voi tulkita sen vaikka lähentelyksi. Niin, että luullaan vielä sekopääksikin kaiken lisäksi?

Ehkä asiat olisi toisin, jos meillä ei olisi puolet vuodesta ihan näin säkkipimeää, kuka tietää? Harva vaan oikeasti jaksaa höpötellä ja hymyillä kylmässä ja pimeässä. Omasta mielestäni kuitenkin vertaistuki on mahtava juttu, hauskempi odottaa bussia jonkun toisen kanssa yhdessä. Eräs mummo pelasti päiväni bussipysäkillä heittämällään kommentilla. Oli tosi kylmä ja bussi myöhässä, mummo luuli rekkaa bussiksi ja kun hän huomasi erehtyneensä niin hän totesi: Voihan KOO-AKKA, sillä ilmeisesti kakka olisi ollut liian rumasti sanottu :D VOI MUMMO <3

meitsie3

Olen tehnyt itsekseni tutkimusta ja testaillut keskustelun aloittamista. Tiedättekö, miltei aina olen saanut vastauksen – ja yleensä ihanan hyväntuulisenkin vielä. Ihmiset tuntuu suorastaan sulavan siinä vaiheessa, kun heille sanoo jotain.  Tarkoitan ihan vaikka vaan moikkaamista ja jonkun kommentin heittämistä säästä, jos ei muuta keksi.

Mä treenaan tosi usein kuntosalin tyhjässä jumppasalissa kahvakuulien ja painojen kanssa. Todella usein siellä on joku muukin yhtäaikaa treenaamassa omiaan, eikä me sanota mitään toisillemme, puurretaan vaan treeniä läpi hengästyneinä ja tauolla tuijotetaan lattiaa. Tällä viikolla mä olen huikannut kaksi kertaa kahdelle eri ihmisille jotain pientä tyyliin; huh, enää yksi kierros tms… Ja sieltä on tullut takaisin aina joku hauska vastaus – ja siitä hetkestä eteenpäin siinä tilassa on ollut helpompi hengittää ja parempi treenata.

Kerran nauroin itsekseni samalla salilla, kun eräs tyttö oli pukeutunut päästä varpaisiin samanlaisesti kuin minä. Meillä oli samanlaiset juomapullotkin. Lopulta sanoin sen ääneen ja itseasiassa häntäkin oli huvittanut myös tämä yhteensattuma. Jälleen kerran tuon parin lauseen vaihtamisen jälkeen tuli parempi fiilis, ilmapiiristä tuli  jotenkin heti rentoutuneempi.
meitsie5Kai mä sitten pohjalaisena daamina olen tottunut vieraiden kanssa höpöttelemiseen, mutta Tampereelle muutettuani se on vähän unohtunut. Kyllä Ylivieskassa vaan moikataan ihmisiä, sitäpaitsi kaikkihan siellä melkein tuntevat toisensa – vai muistanko nyt vaan väärin, vai onko aika kullannut muistoni?

Jokatapauksessa ajattelin jatkaa tutkimuksiani ja vaihtaa jatkossakin pari sanaa viereisellä pukukopilla tai samassa jumppasalissa häärivän tyypin kanssa, aina kun rohkeutta riittää. Mitä sanotte, onks se ihan ookoo?

-Maj

11 Comments

  1. Talvi 19.1.2017

    Mistä kuvien neule?

    Vastaa
    • Maj 20.2.2017

      Moikka! Kuvien neule on Putiikki Rannalla -myymälöiden oman PURA- malliston neule :)

      Vastaa
  2. sh 19.1.2017

    Tällaiselle ujolle ihmisille se ois enemmän kuin ok, jos joku heittäisi ekan kommentin! Siihen uskaltais sitten itsekin jotain juttua ehkä heittää, kun huomaa, että toinen on ihan kelpo tyyppi. Jotenkin sen jään rikkominen on ainakin itselleni niin vaikeaa, ei oikein tiedä mitä sanoisi. Kaikki kommentit (esim. säästä puhuminen) tuntuu omassa päässä jotenkin tyhmiltä, mutta jännästi toisten suusta kuultuna aivan normaaleilta!

    Vastaa
  3. Reeta 19.1.2017

    Toi sun tutkimus on niiiiiin ookoo. Ai että oli mahtava postaus ja tärkeä aihe vieläpä!

    Ja niin, ei aika oo kullannut sun muistoja. Mä asun Ylivieskan naapurikunnassa ja täällä oikeesti moikataan! Kuntosalillaki ohjeissa nro 1 on, että tervehdi kanssatreenaajia ja siitä me kuntoilijat on kyllä pidetty huolta. Ihan aina moikataan ja yleensä vaihdetaan useempikin sananen. Täällä tää kulttuuri on oikeesti hitusen erilainen, ja mä tykkään. Vielä ku saatais sitä leviämään!! 💪

    Vastaa
  4. emma 20.1.2017

    Hassua, mulla kävi just tällä viikolla kaksi kertaa niin että ohikulkija vaan aloitti juttelun ja vaihdettiin vaan pari lausetta. :) Se on kivaa, olen itse aikamoinen höpöttelijä. Olen huomannut että kulttuuri muuttuu täälläkin. Omasta mielestäni esim. noin 25-40 -vuotiaat ei Helsingissä pääsääntöisesti ole mitään jurottajia. Mitä pikkukaupunkeihin tulee, en osaa sanoa – lieköhän niin että siellä tehdään ero oman kylän väkeen ja muualta tulleisiin…?

    Ja bussissa istumisesta: yritän vältellä istuen vietettyjä tunteja päivässä joten joskus täydehkö bussi on vaan hyvä muistutus että matkoilla voi seistäkin. ;) eikä seisominen ole syy vältellä kanssaihmisiä.

    Vastaa
  5. Eve 20.1.2017

    Mut on aina opetettu pienestä pitäen tervehtiin kaikkia ja jokapaikassa. :-D Tunnen itteni välillä hölmöks kun pamahdan aamulla bussipysäkille ja huikkaan hyvää huomenta, nykyisin vakkarityypit jo heiluttaa tyyliin kaukaa. :-D:-D Samoin salilla tervedin kaikkia, kuten kaupassa ja huikkaan vielä kassien kanssa että kiitos ja moi moi. Oon ehkä vähän ylikin mutta musta se on mukavaa, en ole kehenkään vielä törmännyt joka olis sanonut että työnnä nyt toi hymy persiiseen ja ole hiljaa :-D Jos oon äidin kanssa liikenteessä niin ollaan kyllä sellanen moi moi kuoro :-D:-D
    Olipa kiva postaus! Tuli kiva fiilis. Mukavaa viikonloppua! :-)

    Vastaa
  6. Annu 20.1.2017

    Ei Ylivieskassa kaikki tunne kaikkia, ei millään, onhan meitä jo tuhansia, eikä kaikkia ole niin väliksikkään tuntea ;)

    Ihmisiä on monenlaisia, jotkut niin kylmän kalseita ja olemuksellaan jo kertovat ettei parane jutustella. Toiset taas ilahtuvat jos joku uskaltaa vaihtaa muutaman sanan..Itse kuulun tähän jälkimmäiseen ryhmään! Lapset monesti rikkovat jään ja on helpompi lähestyä.
    Olen huomannut että mummojakin on monenlaisia, ihania ja ei niin ihania :D
    Onneksi usein ihmisestä huomaa huokuuko hänestä lämpö vai kalseus, siksi pidänkin mahdollisuudet avoinna ja puhelimen taskussa, kuulokkeet hukassa ;)
    Iän myötä (30) on tullut myös rohkeutta avata suunsa, voi vaikka puhua säästä jos ei muuta keksi.

    Vastaa
  7. Giassilina 20.1.2017

    Mulle tuli tästä niin mieleen itseäni naurattanut asia. Olin ennen joulua 5vko Australiassa ja oli huvittavaa huomata oma käytös tietyissä tilanteissa. Jos vaikutti siltä, että joku saattaisi ottaa kontaktia (esim myydä jotain) oma välitön reaktio oli kääntää katse omiin varpaisiin. Siis ihan joka kerta! Miksei voi vaan kohdata sitä toista ihmistä ja myyntitilanteessa vaan sanoa vaikka, että ei kiitos tällä kertaa. Kaverilla meni kanssa pasmat sekaisin kun vaatekaupan kassa siinä työtään tehdessä small talkasi ja kysyi, että mitäs tänään on suunnitelmissa. Kaverihan jäätyi totaalisesti, naama valahti kirkkaan punaiseksi ja sai mutistua jotain shoppailupäivästä :D Oi voi, ei voi kuin naureskella tälle omalle sosiaaliselle kömpelyydelle, joka tulee varsinkin ulkomailla hyvin esiin.

    Vastaa
    • Maarit 20.1.2017

      Ai että nauroin makeasti tälle kommentille! Ulkomailla tulee just se olo, että ihan kuin ei osaisi käyttäytyä😂 Tunnistan itsenikin tuosta hämmennyksestä. Iän myötä olen oppinut olemaan vapaammin ja nyt lapsen myötä juttelemaan: leikkipuistossa pyrin moikkaamaan kaikille ja opettamaan lastakin tällaiseen käytökseen.

      Vastaa
  8. X 25.1.2017

    Tervetuloa treenaamaan/kokeilemaan treeniä TFW Tampereelle! :)
    Itse entisenä kuulokkeet korvilla mahd.tyhjässä salissa treenaavana olen onnellinen löytäessäni tuon paikan missä olen itsestänikin löytänyt sen uuden sosiaalisen puolen! :D

    TFWllä paistaa aina aurinko, tunnetaan kävijät nimeltä, treenataan täysillä ja ennenkaikkea tsempataan ja kannustetaan kanssatreenaajia ihan ääneen ja hengessä mukana! :)

    Vastaa
  9. Sippu 31.1.2017

    Itse asun pienellä paikkakunnalla, kylläkin vähän isommalla kuin mitä Ylivieska on. Olen muuttanut tänne vasta aikuisena. Ja olen joutunut muutaman kerran pettymään kun olen jostain ihmeestä saanut rohkeutta heittää jotain kanssaihmiselle. En tiedä onko oikeasti vaan ollut niin huono tuuri että se tyyppi onkin täys juntti, vai mitä ihimettä, mutta on monesti jäänyt tosi nolo olo että pitikin mennä avaamaan suu kun ei välttämättä saa minkäänlaista vastausta!
    Ja painotan vielä että tämä on tapahtunut minulle useammin kuin kerran! Olen myös työskennellyt opiskeluaikoina kaupan kassalla, ja siellä sain enemmän kuin tarpeeksi huomata, että on olemassa ihmisiä jotka pystyy olemaan vastaamatta jos heitä tervehtii. Whattafak?! Sulla on kyllä kadehdittavan hyviä kokemusia tällä saralla, itestä tuntuu että vielä vähemmän uskallan alkaa ihmisille poriseen… Niin ja häkellyn jos mulle puhutaan, en välttämättä keksi mitään sanottavaa mut vähintään pyrin kuitenkin hymyilemään.

    Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *