Minua ja parhaita ystäviäni yhdistää vahvasti huumori. Me nauretaan ja paljon! Nauramme toisillemme ja ihan vaan reilusti itsellemmekin. Aina välillä sitä kohtaa ihmisiä, jotka häkeltyvät, kun eivät tajua minun vitsailevan. Tiedättekö sen kiusallisen hetken, kun toinen tuijottaa kasvot peruslukemilla takaisin sanottuasi jonkun omasta mielestäsi hauskan jutun? Tulee kiire kertoa, että ei hätää, en ollut vakavissani.
Pystyn nauramaan itselleni helposti, eikä minulle esimerkiksi ollut lainkaan isoa kynnystä kertoa täällä blogissa, että olen välillä vähän sählääjä. Päinvastoin, en osaa kehua itseäni, en edes silloin, kun olisi aihetta olla jostain erityisen ylpeä. Moni muuten on ottanut tuon postauksen koheltamisestani turhan vakavasti. Ei, en kuitenkaan aina kohella, vaikka kirjoitinkin siitä.
Arjessani on aika paljon hoidettavaa ja muistettavaa – ja omasta mielestäni suoriudun aika hyvin, vaikka välillä nyt yhdet aurinkolasit katoaisivatkin. Pidän sovituista asioista kiinni, tapoihini ei kuulu tapaamisten feidaaminen tai yleensäkään minkään tyyppinen peruminen ilman oikeaa, todellista syytä. Sairastumisenkin sattuessa omalle kohdalle tuntuu tosi pahalta ilmoittaa peruuntumisesta, sillä tiedän sotkevani toisten suunnitelmat, vaikkakin tahtomattani.
Luotto omiin ystäviini on todella vahva ja haluankin ympärilleni vain sellaisia ihmisiä, joiden sanaan voi yhtään miettimättä luottaa. En kestä, jos joudun arvailemaan, että saapuuko se toinen sovitusti paikalle vai ei.
Toisinaan ihmisillä on tapana vaan jauhaa lämpimikseen. "Voi, on ollut niiin kamala ikävä, olet niin tärkeä ja olisi niin kiva nähdä ja ensi viikolla mennään kahville..." En ymmärrä miksi sopia edes mitään alustavaa, jos heti sillä hetkellä on jo tiedossa, että mitään tapaamista ei ole tulossa, eikä sen eteen edes yritetä tehdä mitään. Ai hitsi, miten turhaa. Tottakai ihmisille pitää olla mukavaa, mutta miksi mennä sopimaan tai lupaamaan, jos oma aikataulu on yksinkertaisesti liian kiireinen treffailulle.
Takki - Samsoe & Samsoe
Paita - Gugguu
Farkut - Zara
Tennarit - Adidas
Laukku - LV
Tällä ja ensi viikolla itselläni on paljon hommaa ja hoidettavia asioita. Eilen ystäväni kanssa pyöriteltiin, että mihin väliin mahduttaisimme yhteisen treenihetken, mutta totesin ettei se nyt vaan tule onnistumaan. Tänään laitoin yhdelle kivalle tyypille viestiä, että haluan kyllä nähdä hänet, mutta vasta huhtikuussa, sillä aikaisemmin minun on vaan mahdotonta keretä. Ilmoitin myös erään huikean Ruokakirjan kirjoittajille, että julkkarikekkerit jää välistä tällä kertaa ja yhden uuden tuttavuuden ihanat lastenvaatekutsut on myös pakko skipata.
Arvostaisin, jos ihmiset oppisivat sanomaan myös ei. Se vaan on niin paljon reilumpaa kaikkia kohtaan painaa sieltä Facebookin tapahtumasivulta "ei voi osallistua" kuin että "osallistuu" - mutta ei silti koskaan saavu paikalle. Nykyään järjestäjän roolissa on hankala olla, juurikin tämän asian takia. Ei ole ollenkaan kivaa puuhaa kilautella kutsumillensa ihmisille ja tivata, että ovatkohan he mahdollisesti nyt tulossa vai eivät.
Omasta mielestäni pieni myöhästyminen ei ole niin paha homma, mutta sitten taas useiden tuntien odotuttaminen on silkkaa välinpitämättömyyttä toista ihmistä ja tämän aikaa kohtaa. Siinä vain yksinkertaisesti asettaa toisen ihmisen ajan vähemmän tärkeäksi, kuin omansa. Minullakin on petrattavaa ihan valtavasti niin ilmoittamisessa kuin ajoissa olemisessakin, joten eiköhän tsempata yhdessä!
Lyhyesti: Kuinka paljon kivempi tyyppi sitä on, kun rehellisesti ja ajoissa kertoo, että ei tällä kertaa voi osallistua vs. tyyppi, joka on innoissaan kutsusta ja kiittelee, mutta ilmoittaa tuntia ennen, että nyt ei onnistukaan? Ja krapula ei muuten ole mikään syy.
-Maj