Rauhaniemen kansankylpylä on kyllä ehdottomasti yksi sellaisista paikoista, joissa minun on helppo hengittää. Saunan lauteilla vitsit lentää verkkaisesti, ainakin vakkareiden kesken ja löylynheittäjän paikalla istuvan kiusoittelu kuuluu asiaan. Aina kehotetaan nakkaamaan lisää vettä kiukkaalle, kunnes hetken päästä yläpenkillä jupistaan, että korvat irtoavat kuumuudesta. Rauhikseen ovat tervetulleita kaikki ja ihmiset saavat olla juuri sellaisia kun ovat. Saunassa vallitsee aina tietynlainen yhteisöllisyys tai ainakin yhteisymmärrys.

Kerroin viime talvena hurahtaneeni avantouintiin, mutta kyllä Rauhis on ihana paikka näin kesälläkin. Rantsukallioille tekee mieli jäädä istuskelemaan kylpemisen jälkeen ja kioskikin on avannut ovensa. Pukukopissa spekuloitiin, että onko jätskipallon hinta noussut viime kesästä?

Me Miikan kanssa pohdiskeltiin, että mitä kivaa tekemistä tässä keksisi, kun kerrankin ollaan kahdestaan kotona. Suunnittelimme lähtevämme leffaan ja syömään, mutta sitten aloin miettimään, että niinkö todella? Haluanko istua hiljaa pimeässä teatterissa karkkia mussuttaen? No, en todellakaan, en missään nimessä halunnut. Lennosta ehdotin, että otetaanko sittenkin fillarit alle ja suunnataan Rauhikseen? Miikalle sopi mainiosti – ja vaikka itse sanonkin, niin se taisi olla koko viikon paras idea.

Puolison ja itseasiassa koko parisuhteen kadottaa niin helposti ruuhkavuosien pyörityksen alle. Ainakaan itseni ei ole helppoa irtautua totutusta, vähän kiireisestä arjesta. Meillä molemmilla on lasten juttujen lisäksi aika paljon omia harrastuksia ja menoja, eikä me aikoihin olla tehty yhtään mitään ihan kahdestaan. Lastenvahtia tulee pyydettyä vain silloin, kun tiedossa on jotkut yhteiset juhlat ja sellaisissa tilanteissahan sitä  ollaan muiden ihmisten ympäröimänä, eikä suinkaan vietetä kahdenkeskeistä aikaa.

Ennen fillarointia olin heittänyt hölkkälenkin ja lähtiessämme kello oli jo sen verran paljon, että 11 kilometrin matka Rauhikseen piti polkea suhteellisen vikkelästi ehtiäksemme ennen saunan sulkemista paikalle.

Takaisin poljettiin hitaampaa tahtia, kierrettiin rantareittiä ja katseltiin laskevaa aurinkoa. Lähempänä kotia poikettiin vielä ystäviä moikkaamaan, siellä eräs ihana taapero loikki yöpaidassa meitä vastaan. Oltiin lopulta kotona vasta joskus kymmenen aikaan illalla, väsyneenä, mutta ihan hiton tyytyväisenä. Niin, ja ehtiihän sinne leffaankin vielä mennä, jos niikseen tulee

-Maj