Kiikutin tänään vioittuneen kameran muistikortin paikkaan, jossa ammattilaiset tekevät kadonneen datan palautuksia. Nieleskelin kyyneleitä kortin vastaanottaaneen tyyppin puistellessa hitaasti päätään. Kuulostaa varmaan huvittavalta jutulta, mutta ihan tosi, siellä kortilla oli monen päivän työt ja osa kuvista on sellaisia, joita on hyvin vaikea korvata mitenkään. Vielä on kuitenkin toivoa, mutta tietojen palautus voi pahimmillaan kestää yli viikon verran ja ei ole mitenkään 100% saadaanko kaikkea palautettua.

Tämä on kyllä keskiviikko joka tuntuu maantailta. Tai minun tapauksessani ehkä ennemminkin keskiviikko, joka tuntuu inhokkipäivältäni, sunnuntailta. Nyt on kieltämättä tosi alakuloinen fiilis. Epätietoisuudessa oleminen on ärsyttävää – ja se muistikortti ei ole ainoa asia, mikä mielessäni pyörii.

Kärsivällisyys ei ole koskaan ollut vahvuuteni, haluan aina selvittää kaikki asiat samantien, mieluiten ihan heti. Kai sitten toisaalta tekee hyvää yrittää nostaa omaa sietokykyä? Voiko kärsivällisyyttä harjoitella? Asiat eivät välttämättä aina selviä silloin kun itse niin haluaisi ja jos niihin ei voi itse vaikuttaa, niin on niiden vain annettava olla. Miten se tuntuukin niin pirun vaikealta?

 

Miten te pystytte työntämään asiat mielestänne ja keskittymään johonkin muuhun? Kaikki vinkit olisivat tällä kertaa kultaakin kalliimpia, sillä mulla riittäisi hommia vaikka muillekin jakaa.

Ajattelin seuraavaksi tehdä muutaman tunnin töitä, käydä reippaalla lenkillä ja sen jälkeen taas jatkaa, jospa se auttaisi? Koitan parhaani mukaan edistää asioita, joihin voin vaikuttaa, sillä to do -listan lyheneminen tuottaa aina mielihyvää.

-Maj

1 9 10 11 12