Marraskuussa heitin pallon teidän suuntanne ja pyysin kysymään minulta mitä tahansa. Lupasin vastata kysymyksinne parhaani mukaan, mahdollisimman rehellisesti. Äitiyteen ja lapsiin liittyviä kysymyksiä  tuli muutamia ja vastaukseni niihin löytyy tästä postauksessa :)

heinä2

Mikä Samuelin ja Rebekan ikäero on? Olisi kiva lukea heidän välisestä sisarrussuhteestaan ja miten koet heidän ikäeronsa? Mitä iloja tai haasteita se on tuonut nyt ja pikkulapsiaikana? 

Ois kiva kuulla ajatuksia äitiydestä nyt, kun teidän lapset on jo kasvanut taaperoiän yli melkein koululaisiksi. Sit joku sellanen asioita, joista ”syyllistyn/olen huono” äitiyteen (ja miksei muuhunkin elämään) liittyen.

toppikset4

Samuelilla ja Rebekalla on aika tarkalleen kaksi vuotta ikäeroa, ihan pari viikkoa vajaa. Molemmat juhlivat synttäreitään maaliskuussa, mutta Rebekka on horoskooppimerkiltään voimakastahtoinen oinas ja Samuel superherkkä kalat.

Sanoisin lasten ikäeron suurimmaksi haasteen olleen nuorimmaisen vauva-ajan vai onkohan se nyt kuitenkin taaperoaika? Jokatapauksessa, pelkästään 1- ja 3-vuotiaiden kanssa mulla oli kädet aivan täynnä töitä ja siihen kun lisätään vielä blogihommat, häiden järjestelyt sekä vähäiset yöunet ym. niin jälkikäteen ei tee tiukkaa ymmärtää miksi olin niin väsynyt.

Henkireikäni oli niihin aikoihin meidän naapuruston äitiporukka. Jengissämme oli vajaa kymmenen naista ja asuimme samalla asuinalueella, ihan lähekkäin kaikki. Tapasimme toisiamme päivittäin; puistoissa, kerhossa ja toistemme luona. Pari kertaa vietettiin iltaa ilman lapsiakin – ja voi vitsit, siitä kyllä puhuttiin viikkoja etukäteen ja paljon vielä jälkikäteenkin. En tiedä miten olisin pärjännyt ilman niitä naisia ja päivittäisiä puheluita omalle äidilleni, vertaistuki oli mulle tosi tärkeää siinä elämänvaiheessa.

metsään1kotona1särkkä4

Osa pikkulapsivuosien muistoista on vähän sumun peitossa, mutta onneksi silloinkin kirjoittelin ajatuksiani tänne blogiin. Vanhoihin teksteihin on  hauska palata, vaikka kyllähän ne toisaalta vähän nolostuttaakin. Kuten sanottua, Samuelin ollessa reilun vuoden ikäinen elämässäni oli liikaa kaikenlaista meneillään ja jälkikäteen (viisi vuotta sitten!) kirjoittelinkin pitkän postauksen uupumisestani.

Missään muussa vaiheessa lasten ikäero ei ole tuntunut haasteelliselta, vaan pelkästään positiiviselta asialta. Tottakai täällä kinastellaan ja otetaan yhteen välillä rajumminkin, mutta vitsi mikä tuki ja turva sisaruksista on toisilleen. Samuel ja Rebekka  viihtyvät omien leikkiensä parissa, mutta haluavat silti olla lähekkäin, tiedättekö mitä tarkoitan? Rebekka on vanhempana tietysti vähän ovelampi ja toisinaan hän pomottaa huolella nuorempaa veljeään. Tämä kai lienee kuuluu vähän asiaan? Taisin olla itse ihan samanlainen kolme vuotta nuoremmalle veljelleni Petterille. En silti edes osaa kuvitella Rebekkaa huolehtivaisempaa isosiskoa.

Tällä hetkellä lasten nukkumis- ja nukahtamistilanne on täydellinen. Iltasadun ja hyvänyönpusujen jälkeen lastenhuoneesta kuuluu vähän aikaa rupattelua, tyypit puivat keskenään päivän tapahtumat kertaalleen vielä läpi. Yleensä mulla ei ole sydäntä puuttua siihen, joskus saatan huikata, että pitäisiköhän teidän jo nukkua siellä? Muutaman kerran olen löytänyt lapset aamulla samasta sängystä nukkumasta. Tyypit on päätyneet ahtautumaan kerrossängyn yläkertaan yhdessä, välillä ihan muuten vain, pari kertaa toinen on kuulemma nähnyt pahaa unta. Mä koen positiiviseksi myös sen, että lasten kanssa voi tehdä kaikenlaista, esimerkiksi tänä talvena me voidaan lasketella porukalla, mikä ei välttämättä niin vaan onnistuisi, jos Samuel ikäero olisi suuri ja Samppa olisi vielä pikkuinen.

yyterin hiekkaranta1lakrids1gugguu8

Vielä viimeinen kysymys; mistä tunnen syyllisyydentunnetta? Syyllisyydentunne iskee ehdottomasti silloin jos sanon lapsille turhan tiukasti jostain asiasta. Mulla on lyhyehkö pinna ja korotan ääntäni omasta mielestäni liian helposti lapsille. Mun hermoja kiristää eniten juurikin se lasten keskinäinen riitely. Käyn omassa mielessäni pitkään läpi tilanteita, jolloin pinnani on palanut ja jos koitan ottaa asian myöhemmin puheeksi, niin lapset ovat ehtineet jo unohtaa koko jutun.

Koen syyllisyyttä myös avioeron takia. Tällä hetkellä lapset asuvat luonani vain puolet kuukaudesta. Sydämessä asuu koko ajan pieni ikävä. Kaikkeen kuitenkin tottuu, enkä enää en purskahtele itkuun kävellessäni lastenhuoneen ohi. ”Lapsettomina viikkona” on paljon hetkiä, jolloin kaipaan heitä tai haluaisin jakaa asioita heidän kanssaan. Koitan muistaa tuon ikävän ja panostaa meidän yhteiseen aikaan enemmän. Kaikista eniten haluaisin vain olla heille paras mahdollinen äiti.

-Maj

3 Comments

  1. Milla 21.12.2018

    Vastaa
  2. Mea 22.12.2018

    Oli pakko kommentoida, kun ajatuksesi avioerosta syyllisyyteen osuivat niin yksiin omieni kanssa. Erosta on itsellä jo 2v ja uskon että suru,kaipaus ja ikävä eivät ikinä väisty, ne vaan muuttavat hieman muotoaan ajan kuluessa. ❤️

    Vastaa
  3. Elina 30.12.2018

    Olen itse perheestä, jossa vanhempani ovat vieläkin yhdessä. Siksi minun on vaikea ynmärtää tilastoja, sitä että tosi moni perhe eroaa! Suurin osa ystävistäni, kaikki poikaystäväni (nykyinen ja entiset) ovat olleet eroperheistä. Myös osa omista ystävistäni ovat eronneet lapsen toisesta vanhemmasta. Työssäni näen eroperheitä jatkuvasti. Se on suuri yhteiskunnallinen ja surullinenkin ilmiö. Minun kaikkiin ystäviini, poikaystäviini ja perheellisiin ystöviini ero on jättänyt jäljet – ihan jokaiseen. Olisi tosi mielenkiintoista tutkia tätä ilmiötä ja niiden syitä, vaikka ne eroavatkin jokaisen tilanteen mukaan, niin silti niillä on yhteneväisiä tekijöitäm tuntuu että nykyaikana suurinosa on lapsista lähtöisin eroperheestä ja käsitys ydinperheestä muokkautuu (mm. Näitä uusio/Bonurperheitä, kannattaa muuten katsoa se sarja – se on tosi hauska :D )

    Exieni kanssa jäljet parisuhteen hajoamisesta ovat jättäneet osalle mm. pelkoja erosta. Suurinosa heistä taas on ajattellut että ero on ratkaisu jos suhteessa tulee ongelmia. Tottakai ero on myös yksi ratkaisu, mutta itselleni ei ole luontevinta ajatella sitä ensimmäisenä. Surullista on että suurin erotilasto keskittyy pientrn lasten vanhempiinm kertooko se siitä, että on erottu liian nopeasti kun on rankka elämänvaihe? Joskus suhteessa menee jopa vuosia ns huonommin ja se on ihan sama kenen kanssa olet yhdessä niin pitkässä suhteessa niin vain käy. Tietenkin sen ymmärtää ettei väkisin voi olla yhdessä ja esim. henkisesti/fyysisesti vaaralliset suhteet on lopetettava jo lastenkin edun vuoksi. Silti jitenkin ajattelen että jos päätän ikinä tehdä lapsia jonkun kanssa niin oikeasti olen pakostakin tekemisissä /”naimisissa/sidoksissa” sen miehen kanssa koko lopourlämän lasten vuoksi. Että ei siitä toisesta enää voi koskaan kunnolla erota kun on ne lapset siinä – vaika olisikin virallinen paperi poistettu ja sornus heitetty nurkkaan.

    Minusta asiasta ei kannata tuntea syyllisyyttä vaan ajatella, että tämä on siompi ilmiö kuin vain yhden pariskunnan välinen asia. Uusi normi lapsille taitaa olla eroperheet/uusioperheet eikä lastenkaan tarvitse sitä enää selitellä esim. koulussa miksei vanhemmat asu yhdessä. Nykyään se on niin tavallista. Boin vaan kuvitella millaisen kriisin siinä käy läpi kun tapahtuu ero lasten kanssa. Itse sitä jaksaa aina itsensä kanssa, mutta en tiedä mitä ajattelisin jos omilta lapsilta hajoaisi perhe :o noh tätä ongelmaa ei ehkö eteen tule, koska luultavasti emme miehen kanssa halua hankkia lapsia (vaikka ihania ovatkin). Silti me tarjotaan tosi paljon apua tutuille pienten lastenvanhemmille että he saisi aikaa myös hoitaa parisuhdetta. Me miehen kanssa ollaan käyty mm. Parisuhdeluennoilla kun itse sairastuin ja ollut vaikea elämäntilanne. On jotenkin ihanaa päästä kösittelrmään noita asioita ennen kuin varsinaista kriisiä edes on. Siksi ollaan mietitty myös lapsi asiaa, sairaus on jo niin iso juttu että tarvittaisiin luultavasti extra apua lasten hoidon kanssa. Emme todellakaan halua tuoda lasta epävarmaan tilanteeseen jossa jaksaminen on kortilla. Haluamme myös työstää omaa suhdettamme kaksistaan ihan rauhassa vielä useamman vuoden. Olen sanonutkin miehelle, että mun pitää olla 100% varma meistä nen kuin voin edes ajatella lapsia. Oikeastaan vasta tämän viiden vuoden aikana osaa sanoa oikeasti miten ollaan selvitty myös niistä huonoista vuosista (eikä vaan alkuhuumasta). Ehkä toiaet viisi vuotta ja voidaan ajatella lisääntymistä ellei sitten pysytä kaksin ;)

    Anteeksi pitkä ja sekava kommentti. Alan aina pohtia asioita ja minua todella kiinnostaa tämä aihe työni puolesta.

    Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *