Kun me muutettiin tähän asuntoon, noin reipas vuosi sitten, niin en olisi ikinä uskonut, että…

Tästä voi tulla aika pitkä tarina, kuulkaas, mutta antaa mennä…

Puoli vuotta tässä asusteltuamme törmäsin rapussa viereisen oven takana asuvaan tyttöön. Tein heti huomion, että tytön takki kiristi masun kohdalta samaan malliin kuin itsellänikin silloin. Me moikattiin ja kadottiin oviemme taakse.

Jouluna tein siirtoni ja tiputin postiluukusta joulukortin, jossa pyytelin häntä kylään, teekupposelle ja toivottelin voimia loppuraskauteen. Meni pari kuukautta, eikä mitään kuulunut, eikä me törmätty edes rapussa. Kunnes… yksi kaunis talvipäivä naapureita olikin kaksi. Tuijottelin vaunuissa uinuvaa toukkaa ihastuksissani, oma masuni kun oli vieläkin valtava pallo.

Näin ensi kertaa siis Greta-vauvan. Seuraavaksi löysinkin itseni saunanlauteilta naapurini vierestä, vaihdeltiin ajatuksia vauvoista ja raskaudesta. Sitä seuraavina viikkoina kävin miltein päivittäin harjoittelemassa vauvan hoitoa naapurissa ja tuskailin masuni kanssa.

Kyselin kaikkea mahdollista (ja mahdotontakin) äitiydestä ja Naapuri vastaili kärsivällisesti. Yhtenä iltana naapurini hoiti särkeviä jalkojani, hän kun on jäsenkorjaaja. Minä taas kantelin Greta-vauvaa masuni päällä, että toinen sai tehtyä kotihommia. Sain myös kasan vauvanvaatteita kotiin vietäväksi.

Kun sitten H-hetki koitti, niin kukas mukaan, kuin naapurini tuli hieromaan kipeää selkääni, suositteli lähtemistä sairalaan ja toivotti onnea matkaan. Niin me sitten tajutiin lähteä, ihan viimetingassa!

Sitten syntyi Rebekka. Kitaransoitonopettaja naapurini rauhoitti itkeävän vauvani laulamalla ja tuudittamalla hänet uneen, kun olin itse ihan avuton. Näin kävi enemmän kuin yhden kerran. Greta-vauva tupsahteli tiukan paikan tullen meille hetkeksi hoitoon… Kesällä me puuhattiin porukalla kaikkea, retkeiltiin viikinsaareen, puistoiltiin, käytiin piknikillä ja muuta ihanaa.

Nykyään me syödään usein aamiaista yhdessä, ”keitä sä kahvit, mä tuon pullat”. Mä käherrän naapurini pitkää tukkaa ja meikkailenkin, kun hän on lähdössä keikkailemaan bändinsä kanssa. Tällä viikolla naapurini toi meille muutaman litran omista omenoista puristettua mehua. Tänään annoin lainaan itkuhälyttimet. Joskus Repsu lainaa Gretalle iltapuurot. Otin aikoinaan vauvakuvat heille. Me ollaan vaihdeltu miljoona muutakin ”palvelusta” ja juttua keskenämme…

Enpä oikeastaan tiedä, mitä tekisinkään ilman naapurin Maijaa? Täällä viikolla, kun mun naamasta paistoi väsymys, tultiin ovelle koputtelemaan ja Repsu lähti hoitoon muutamaksi tunniksi. Sain nukkua.

Arvatkaas mitä, me ollaan silti ihan kuin yö ja päivä, täysin erilaisia ihmisiä.
mutta juurikin se erilaisuus taitaakin olla sitä rikkautta! – vai mitä luulette?

-Maj

Alan pikku hiljaa olla sitä mieltä, että onnellisuuteen tarvitaan unta. Ihminen tulee hulluksi ilman riittävää lepoa, ainakin jossain vaiheessa. Joillekin riittää vähempi, jotkut tarvitsevat enemmän. Olen ajatellut nukkumista lähiaikoina melko paljon. Päiväunia, kunnon yöunia, pikku torkkuja, 12 tunnin megaunia… Teille on tullut varmaan jo selväksi, että Rebekkalle riittää se ”vähempi”. Mulle riittäisi, hmm… sanotaanko, että kohtuullinen määrä unta…

”Nuku ite!”

Olen ollut päivän yksikseni Tepon ja vauvan kanssa. Ajattelin, että kävelylenkki piristää meitä kaikkia, mutta jossain vaiheessa lakkasin ajattelemasta niin, koska vettä tuli kuin aisaa, vauva itki vaunussa ja Teppo oli vähän kuriton, se vaan poukkoili joka suuntaan. Palattiin sitten kotiin läpinmärkinä, eikä ehkä niin piristyneinä, kuin tarkoitus oli.

Mulla on kaikunut koko päivän ajan päässäni pari legendaarista lausetta, tiedättekö ”nauti nyt siitä, kun se vauva on vielä pieni” ja ”nuku silloin kun vauvakin nukkuu, unohda kotityöt”…. Välillä se on vähän vaikeampaa kuin uskottekaan.

Toisaalta en haluaisi ikinä palata entiseen elämääni, aikaan ennen Repsua. Sitäpaitsi on aika armollista, etten muista enää miltä tuntui esimerkiksi nukkua sunnuntai aamuisin niin pitkään, kuin ikinä huvittaa. Joskus, jonain päivänä mä varmasti toivon, että olispa minulla vieläkin pienenpieni suloinen vaavi, niin selviäisin vaikka ilman nukkumistakin…

kohmeiset kädet.

Takaisin kotiin.
Ahdas hissi, märät vaatteet…
Tiedättehän te, joskus pienempiki syy riittää kiukutteluun.Äidit tulevat kumminkin aika pienistä asioista iloisiksi.
Tyytyväisestä vauvasta, iloisesta hymystä, hyvästä ruuasta, siististä kodista…Tänään on saunavuoro ja sitä ennen kipaisen työkavereiden kanssa nauttimaan lasillisen kuoharia, IHANAA.-Maj