Yöllä Rebekalle tulikin voimakkaita yskän puuskia, sattui ja itketti. Aamulla lääkäri totesi, että korvatulehdus. Illalla vielä luulin edellistä postausta kirjoittaessani, että tämä on sitä ihan normaalia heräilyä, mitä meillä erittäin usein on ollut, mutta eipä se ollutkaan. Nyt me oleskellaan viikonloppu sisätiloissa kotosalla vain. Voisinpa ottaa yskän itselleni, sillä se kuulostaa inhottavan kipeältä.
Haalarit seinällä…
Antibiootti ja maitojauhe. 
Mun tyhjä glögilasikin siellä kurkistelee :)


Täytyypä vielä sanoa, että mulla on huono omatunto eilisestä paasaamisesta täällä blogissa,
 voitte varmaan kuvitella.
Toinen pieni on kipeenä,
eikä ole herännyt vielä kertaakaan.

On tämä elo välillä aika ihmeellistä.
Meen täyttämään glögilasini
ja pian sänky jo kutsuukin.

Onko kellään juuri nyt mielessä erityistoivetta postausten suhteen?
Ajattelin, että kun kotosalla kerran ollaan, niin voisin ehkä saada jonkun toivepostauksen aikaiseksi.

Varoitus, tämä postaus sisältää pelkkää avautumista! Oikeesti, oon miljoona kertaa kuullut, kun ihmiset puhuu ja kertoo, että ”ihana kun saa lapsoset nukkumaan niin voi tehdä sitä ja tätä”, anteeks nyt mutta…
Miten niin talo hiljenee, meillä ei ainakaan talo hiljene tyyliin ikinä…

Kyllä Rebekka nukkuu paljon paremmin, kuin silloin joskus ennen maitoallergian toteamista, mutta silti. Kello nyttää nyt puolta kymmentä ja tyttö on pompannut karjuen pystyyn ehkä n. 10-15 kertaa! SANOKAA pliis joku, ettei se ole ainoa? Välillä pysyn tyynenä kun ravaan makkari-olkkari-makkari-keittiö-makkari väliä ja käyn hyssyttelemässä ja laitan tutin suuhun, mutta tänään on tehnyt mieli repiä viimeisetkin hiukset päästä. Ei hetken rauhaa, en ehdi leipää paahtimeen laittamaan, kun makkarista kuuluu se tuttu byääää! (Mikäs toi vertauskuva nyt oli :D) Se vaan on hermostuttavinta kun tosiaan mitään asiaa et pysty hoitamaan loppuun, ruoka jäähtyy lautaselle, suihkuun ei voi mennä, jos on yksin kotona jne…

Yleensä klo. 23-24 aikoihin tytön uni syvenee ja heräilyt vähenee huomattavasti, luojan kiitos. Rebekka laitetaan aina nukkumaan omaan pinnasänkyynsä. Kuitenkin jossain vaiheessa yötä kyllästyn ravaamaan pinnikseltä ja nostan Rebekan meidän sänkyyn, ihan poikkeuksetta. Tämä on kuulema erittäin yleistä, näin olen ainakin kuullut.

Meillä suositaan lempeää ”unikoulua”, eikä lapsen anneta yksin itkeskellä sängyssään ja yleensäkin hän tyyntyykin, kun vähän silitellään ja laitetaan tutti suuhun. On maailman ihaninta olla äiti, mutta on se perkule välillä raskastakin. Kun välillä äitikin haluaisi olla vaan pitkän päivän jälkeen ja keskittyä omiin puuhiinsa… Tiedän, että ihmisillä on pahempiakin ongelmia ja tiedän, että etenkin pienet vauvat voi valvoa viikkoja kaikki yöt läpeensä, mutta tämä asia on nyt mun mielenpäällä ja tänne kirjoittaminen yleensä vaan saa mut tyyntymään ja tajuamaan, että kyse on kuitenkin pikkupikku jutusta. Miksi mä edes selittelen, munhan blogi tämä kuitenkin on!

Välillä tuumailen, että koskakohan Rebekan yöunet (ja mielellään päiväunetkin) rauhoittuu, ehkä puolen vuoden päästä tai kolmen vuoden päästä, vai ei koskaan?



Tulipa avauduttua,
suoraan sydämestä joka sana :D


-Maj


ps. Kuvituksena toimi tällä kertaa meidän kengät,
 tosin Rebekan kengät on Saimi-vauvalta lainassa vain :)