Tätä postausta kirjoittelen sumein silmin, koska en näe kyynelten takaa kunnolla näyttöä. Maunon käydessä torstaina hammaslääkärissä, keuhkoihin pääsi toimenpiteessä ilmeisesti joku bakteeri. Pikkuinen ei toipunut kunnolla nukutuksesta. Mauno nukkui pois tänään aamulla. Pienelle tehtiin eläinklinikalla kaikki voitava, mutta se ei vaan riittänyt.
Täällä kotona on tyhjä sänky odottamassa, ei kynsien napsutusta parketilla, ei ketään hyppelemässä iloisesti vasten jalkoja ja murisemassa vaaleansiniselle elefanttilelulle, eikä iloista hännän heilutusta, ei mitään ääniä, mikä on lähtöisin pienestä koirasta. Mau ehti lyhyen elämänsä aikana lunastamaan paikkansa monen ihmisen sydämessä, sitä jää kaipaamaan meidän lisäksi muut perheenjäsenet. Mauno eli vain 8 kuukautta, mutta sen lyhyen ajan se oli aina iloinen, valmiina lähtemään joka paikkaan ja tietysti täysivaltainen perheenjäsen. En koskaan voinut kuvitellakaan, että torstaina me nukuttiin viimeistä kertaa päiväunet yhdessä. Juuri tällä viikolla viimeksi sanoin ääneen, että Mauno on mun päivien piristys, enkä tiedä mitä tekisin ilman sitä.
Kaikki tuntuu tällä hetkellä tosi pahalta, enkä ole nukkunut, enkä pysty syömään tai menemään töihin. Yritän vain ajatella, että pikkuisella on nyt kaikki hyvin. Sellaista tämä elämä on, aina on jonkun vuoro lähteä. Mau oli liian ihana tänne jäädäkseen. Haluaisin vain vielä kerran painaa nenäni sen pehmoiseen turkkiin ja nukahtaa suloiseen pienen koiran uniseen tuhinaan.
Ikävöiden,
Maj