Huomenna me lähdetään takaisin kotiin, Tampereelle. Tuli jotenkin tosi haikea fiilis, vaikka mulla onkin kova ikävä kaikkia ihania kavereita ja tuttuja Tampereella.

Eilen illalla katselin vanhoja kuvia ja tuli kauhea ikävä meidän edellistä koiraa, Maunoa. Tiedättekö, mulla on melkein aina ikävä jotakin, olin sitten täällä tai kotona. En oikeastaan edes tiedä, miksi oloni tuntuu nyt niin surkealta. Lähtemisen vaikeus tai jotain, tai ehkä vain siksi, kun Miika palaa takaisin töihin ja me ollaan kolmestaan Rebekan ja Tepon kanssa. On ihanaa, kun täällä on ollut melkein aina joku kotosalla.

Täällä pohjanmaalla asuu kuitenkin mun sisko (velikin väliaikaisesti) ja käytännössä koko suku. Mun käy sääliksi äitiäni, joka kyynelehtii huomenna ikävissään, tietäen, että seuraavan kerran lapsenlasta nähdessään tämä on taas kasvanut ja muuttunut paljon. Olisi vain niin kivaa arkisinkin pyörähtää nopeasti kotona, istuskella siskon luona kahvipöydässä, voisi vaan kipata Rebekan äidille hoitoon jumpan ajaksi ja ihan vaan olla rakastamieni ihmisten kanssa useammin.

Olen sellainen ihminen, joka viihtyy seurassa. Ihan vaikka oltaisiin hiljaa (kröhm, pystyn olemaan ehkä puoli minuuttia puhumatta), mutta kunhan ei tarvitse olla yksin. Yksinoleminenkin voi olla tietysti kivaa, kunhan se on oma valinta, eikä pakon sanelema. Arkisinkin meillä on kyllä melkein koko ajan seuraa tai touhua, mutta… Olen vain niiiin seuraeläin, kuin vain joku voi olla. Sopivassa seurassa olen (liian) puheliaskin, hih, Miika-parka, kun Rebekka oppii puhumaan, niin hänellä ei ole ehkä hetken rauhaa.

Ikävä on heitä, joita ei voi nähdä niin usein kuin haluaisi. Erilainen ikävä on myös heitä, joita ei voi nähdä enää koskaan. Minulla on maailman ihanin perhe, joten pärjään ikäväni kanssa. Sinkkuaikoina minulla oli vaikeaa, ikävöin kaikkea koko ajan, se ei sopinut pätkääkään minulle, mutta entä te muut? Tai entäs te, joiden perhe asuu toisessa maassa? Ikävän kanssa oppii varmasti vain elämään.

Voi Mauno,
ehkä nuuhkuttelet parempia tuoksuja siellä jossain…

Laukut on jo pakattu,
ilmassa on lähtemisen fiilis
ja arvatkaa mitä, nyt vähän itkettää.

-Maj

Päiväntapahtumat kuvina ja kuvateksteinä.

Meidän perjantai näytti siis tältä:

Aamutoimien jälkeen ulkoilemassa ja lenkittämässä Teppoa.

Karut olivat maisemat, mutta niin oli äijäkin :D

Yritän vähän hypähtää ettei tämä kuva olis niin ankea:D

Otetaan yks yhteiskuva? Eikä.
No, otettiin kuitenkin!

Poikettiin vielä serkkuille kylään. Kuuden hengen perheestä 5/6 flunssassa, nice.
Mutta lapset halusivat nähdä Tepon (syyslomakin ja kaikkea…), niin käytiin pikavisiitillä ovella, sillä välin kun oma vaavi nukkui päikkäreitä.

Reippailun jälkeen ajeltiin Kannukseen moikkaamaan Iivarin perhettä.

Kavereilla ikäeroa 2 viikkoa.

Kuka on ekana kahvipöydässä…

Rebekka oli niin touhuissaan ja innoissaan.
Ainakin 20 uutta lelua, wautsi.

Iivari oli kiltti ja antoi Rebekan leikkiä kaikilla leluillaan :)


Siinähän kaksi menisi, missä yksikin :D
Ei vai? No en ollut tosissani.

”Ja sit kun tää ois eka tyhjentänyt koko korin leluista,
niin tää menis ite koriin ja olis suloinen.”

Ihmisillä on niin erilaisia, mutta niin ihania koteja.
Tykkään niin paljon kyläillä, ehkä olette sen huomanneetkin…

”Kotiinko? Nyt jo? Höh, vastahan mä pääsin vauhtiin”

Kotimatkalla…

iski kuitenkin se väsy.

Mutta mama ja daddy olivatkin aika reippaina ja juoksivat (Miikankin mielestä kovaa, niin se tarkoittaa silloin mun mittapuulla super kovaa vauhtia) kehonhuolto-tunnille ja takaisinkin, huh.

Sauna, Siideri ja Salaatti,

elämä on aika ihanaa.

-Maj