lamama3lamama1lamama4lamama2lamama6

Kaikista elämäni rooleista tärkein on äitiys. Äitinä oleminen on välillä rankkaa, mutta ehdottomasti tietenkin kaiken sen arvoista. Kuulostaapa kliseiseltä, mutta oma äitini ja myöhemmin lapseni ovat opettaneet minulle, miltä pyyteetön rakkaus tuntuu. En koe itse olevani ehkä se kaikista perinteisin äitityyppi, mutta toivon silti olevani edes puoliksi yhtä hyvä äiti lapsilleni kuin omani on ollut minulle ja kahdelle sisarukselleni. Oma äitini on maaginen, olen kiitollinen hänestä ja herkistyn ajatellessani, miten rakastava mummu hän on lapsilleni.

Äitini on aina valmis tekemään käytännössä mitä tahansa meidän lasten sekä lastenlasten puolesta. Mun äiti on kultainen ihminen, hän on herkkä, mutta voimakas nainen, joka ei pelkää puolustaa heikompaa. Äitini on joskus ottanut hoitaakseen omien lapsieni lisäksi myös ystäväni lapset ja varmasti kaikki, jotka äitiäni yhtään tuntevat, tietävät hänen isosta sydämestään. Äiti asettaa rakkaimpansa itsensä edelle, tekemättä siitä numeroa, sillä hänen mielestään toisia kuuluu auttaa – jos vain voi. Äitiäni ei ole vaikea ilahduttaa tai yllättää, hän nauttii pienistä asioista, eikä hän ole koskaan oikein ollut materian perään.

Osaisinpa olla yhtä oikeudenmukainen ja reilu aina itsekin. Äitini on nähnyt paljon, hän ajattelee asiat positiivisen kautta, löytäen hankalistakin asioista aina jotain hyvääkin. Olen itse pessimistisempi ja hän usein sanookin minulle; Mari, kerrotko myös asian hyvät puolet?  Mietinkin, että kuinka hän pystyy sen tekemään, kannustamaan ja kehumaan omiaan, nostamatta heitä kuitenkaan minkäänlaiselle jalustalle?

Me soitellaan joka päivä (kyllä!), äidille kerron arkisista asioista ja usein jäämme pohtimaan yhdessä isompiakin kuvioita. Hänelle kerron ensimmäisenä niin hyvät, kuin huonotkin uutiset. Jos minä tai sisarukseni tarvitsemme häntä, niin äiti kyllä tulee luoksemme vaikka läpi harmaan kiven. Elämäni tuntuu turvallisemmalta, kun tiedän hänen olevan olemassa.

Mun äiti osaa vain kaksi sanaa englantia ja ne ovat ”love you”, mutta hän pärjäisi maassa kuin maassa, sillä isolla sydämellä pääsee pitkälle, näkee hyvin ja kauas. Kiitos äiti, että olet, en osaisi kuvitella elämääni ilman sinua. U best.

-Maj

 

 

Tuntuu, että kotiäitivuosistani on kulunut todella pitkä aika, en edes kunnolla enää muista millaista oli olla lasten kanssa kotona. Todellisuudessa siitä ei ole kovinkaan kauaa, ehkä kaksi vuotta? Miten silloin aika kului ja mitä kaikkea me tehtiin? Muistan päiviemme alkaneen ulkoilulla, kärryteltiin puistoon heti aamiaisen jälkeen. Rebekan vauvavuosina vaunuttelin Pyynikillä, myöhemmin työnsinkin jo tuplarattaita lähiössä. Talvella mentiin rattikelkalla. Lapset kaipasivat raitista ilmaa ja kavereita, itsekin olisin tullut hulluksi sisällä. Meillä oli kiva mammajengi, eikä ikinä tarvinnut tönöttää leikkipuistossa yksin. Haikeaa ajatella, että yksikään meistä ei asu enää siellä, ei yksikään perhe. Niihin aikoihin tutustuin silloiseen naapuriini Emmiin, joka nykyään on läheinen ystävä minulle. Emmi on monessa mielessä kohtalontoverini, samalla ikäerolla olevat lapset, molemmilla koirat ja meillä äideillä, noh, ei ainakaan mitkään lehmän hermot.

Eilen sovimme treffit Emmin porukan kanssa, suunnittelimme menevämme koko jengillä kaupungille kahvittelemaan. Tuumattiin hetki, käytiin läpi lapsiystävällisiä kahviloita, kunnes Emmi keksi ehdottaa vain puistoilua. Tuli kyllä kieltämättä niin nostalginen fiilis, kun kaivoin termaria esille. Käveltiin pieni matka läheiseen puistoon ja lapset kirmaisivat leikkimään. Siinä me istuttiin penkillä pullien ja kahvikuppien ääressä, ihan niin kuin joskus ennen. Harvoin sitä enää tulee vääntäydyttyä puistoon, ja vielä harvemmin tulee treffailtua samassa elämäntilanteessa olevia ystäviä, ainakaan viikolla. Pitää kaivaa kalenterit esiin ja järjestellä, kaikki on niin monimutkaista. On harrastuksia ja on menoja. Pitäisi kyllä nähdä useamminkin, mennä vaan puistoon, vaikka lähikaupan kautta. Katsella punaposkisia pieniä puuhastelijoita ja jutella niitä näitä, eilisestä tuli hyvä mieli.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERASilloin pari vuotta sitten puistoilut, tai siis lasten kanssa ulkoilu oli päivittäistä, ensin aamulla ja usein vielä illallakin. Välillä väsytti ja ulos suorastaan raahaudutiin, piti pukea hanskoja käsiin, jotka vastustelivat. Niistää neniä, jotka aina vuosivat. Antaa vauhtia keinussa, pyyhkiä hiekkaa suusta ja istuttaa rattaisiin. Myönnetään, ehkä vähän kyllästytti toistaa niitä samoja, hyvin yksinkertaisia asioita. Silloin tuumasimme Emmin kanssa, että joskus meillä tulee vielä tätä niin ikävä, varmasti joskus myöhemmin tajuamme, kuinka tämä on elämämme parasta aikaa, sillä niin kaikki vanhemmat ja viisaammat olivat meille toitottaneet. Uskon heidän olleen oikeassa.

Päätimme, että tänä syksynä suuntaamme toistekin puistoon, itseasiassa mahdollisimman usein, vaikka rattaitakaan ei enää tarvita. Jossain vaiheessa koittaa väistämättä sekin aika, että lapsia ei kiinnosta siellä enää leikkiä. Kuvittelen vanhemman version itsestäni, kuvittelen käveleväni haikeana puiston ohi katsellen mammoja ja lapsia. Niin, että tietäisittepä vaan, tämä tavallinen päivä on juurikin se, jota myöhemmin kaiholla muistelette.

Sitäpaitsi on toinenkin syy mennä puistoilemaan: kahvi maistuu edelleen parhaimmalta  siellä, Emmin termarista ehkä vieläkin paremmalle kuin siitä omasta.

-Maj

1 2 3 4 32