Marraskuussa heitin pallon teidän suuntanne ja pyysin kysymään minulta mitä tahansa. Lupasin vastata kysymyksinne parhaani mukaan, mahdollisimman rehellisesti. Äitiyteen ja lapsiin liittyviä kysymyksiä  tuli muutamia ja vastaukseni niihin löytyy tästä postauksessa :)

heinä2

Mikä Samuelin ja Rebekan ikäero on? Olisi kiva lukea heidän välisestä sisarrussuhteestaan ja miten koet heidän ikäeronsa? Mitä iloja tai haasteita se on tuonut nyt ja pikkulapsiaikana? 

Ois kiva kuulla ajatuksia äitiydestä nyt, kun teidän lapset on jo kasvanut taaperoiän yli melkein koululaisiksi. Sit joku sellanen asioita, joista ”syyllistyn/olen huono” äitiyteen (ja miksei muuhunkin elämään) liittyen.

toppikset4

Samuelilla ja Rebekalla on aika tarkalleen kaksi vuotta ikäeroa, ihan pari viikkoa vajaa. Molemmat juhlivat synttäreitään maaliskuussa, mutta Rebekka on horoskooppimerkiltään voimakastahtoinen oinas ja Samuel superherkkä kalat.

Sanoisin lasten ikäeron suurimmaksi haasteen olleen nuorimmaisen vauva-ajan vai onkohan se nyt kuitenkin taaperoaika? Jokatapauksessa, pelkästään 1- ja 3-vuotiaiden kanssa mulla oli kädet aivan täynnä töitä ja siihen kun lisätään vielä blogihommat, häiden järjestelyt sekä vähäiset yöunet ym. niin jälkikäteen ei tee tiukkaa ymmärtää miksi olin niin väsynyt.

Henkireikäni oli niihin aikoihin meidän naapuruston äitiporukka. Jengissämme oli vajaa kymmenen naista ja asuimme samalla asuinalueella, ihan lähekkäin kaikki. Tapasimme toisiamme päivittäin; puistoissa, kerhossa ja toistemme luona. Pari kertaa vietettiin iltaa ilman lapsiakin – ja voi vitsit, siitä kyllä puhuttiin viikkoja etukäteen ja paljon vielä jälkikäteenkin. En tiedä miten olisin pärjännyt ilman niitä naisia ja päivittäisiä puheluita omalle äidilleni, vertaistuki oli mulle tosi tärkeää siinä elämänvaiheessa.

metsään1kotona1särkkä4

Osa pikkulapsivuosien muistoista on vähän sumun peitossa, mutta onneksi silloinkin kirjoittelin ajatuksiani tänne blogiin. Vanhoihin teksteihin on  hauska palata, vaikka kyllähän ne toisaalta vähän nolostuttaakin. Kuten sanottua, Samuelin ollessa reilun vuoden ikäinen elämässäni oli liikaa kaikenlaista meneillään ja jälkikäteen (viisi vuotta sitten!) kirjoittelinkin pitkän postauksen uupumisestani.

Missään muussa vaiheessa lasten ikäero ei ole tuntunut haasteelliselta, vaan pelkästään positiiviselta asialta. Tottakai täällä kinastellaan ja otetaan yhteen välillä rajumminkin, mutta vitsi mikä tuki ja turva sisaruksista on toisilleen. Samuel ja Rebekka  viihtyvät omien leikkiensä parissa, mutta haluavat silti olla lähekkäin, tiedättekö mitä tarkoitan? Rebekka on vanhempana tietysti vähän ovelampi ja toisinaan hän pomottaa huolella nuorempaa veljeään. Tämä kai lienee kuuluu vähän asiaan? Taisin olla itse ihan samanlainen kolme vuotta nuoremmalle veljelleni Petterille. En silti edes osaa kuvitella Rebekkaa huolehtivaisempaa isosiskoa.

Tällä hetkellä lasten nukkumis- ja nukahtamistilanne on täydellinen. Iltasadun ja hyvänyönpusujen jälkeen lastenhuoneesta kuuluu vähän aikaa rupattelua, tyypit puivat keskenään päivän tapahtumat kertaalleen vielä läpi. Yleensä mulla ei ole sydäntä puuttua siihen, joskus saatan huikata, että pitäisiköhän teidän jo nukkua siellä? Muutaman kerran olen löytänyt lapset aamulla samasta sängystä nukkumasta. Tyypit on päätyneet ahtautumaan kerrossängyn yläkertaan yhdessä, välillä ihan muuten vain, pari kertaa toinen on kuulemma nähnyt pahaa unta. Mä koen positiiviseksi myös sen, että lasten kanssa voi tehdä kaikenlaista, esimerkiksi tänä talvena me voidaan lasketella porukalla, mikä ei välttämättä niin vaan onnistuisi, jos Samuel ikäero olisi suuri ja Samppa olisi vielä pikkuinen.

yyterin hiekkaranta1lakrids1gugguu8

Vielä viimeinen kysymys; mistä tunnen syyllisyydentunnetta? Syyllisyydentunne iskee ehdottomasti silloin jos sanon lapsille turhan tiukasti jostain asiasta. Mulla on lyhyehkö pinna ja korotan ääntäni omasta mielestäni liian helposti lapsille. Mun hermoja kiristää eniten juurikin se lasten keskinäinen riitely. Käyn omassa mielessäni pitkään läpi tilanteita, jolloin pinnani on palanut ja jos koitan ottaa asian myöhemmin puheeksi, niin lapset ovat ehtineet jo unohtaa koko jutun.

Koen syyllisyyttä myös avioeron takia. Tällä hetkellä lapset asuvat luonani vain puolet kuukaudesta. Sydämessä asuu koko ajan pieni ikävä. Kaikkeen kuitenkin tottuu, enkä enää en purskahtele itkuun kävellessäni lastenhuoneen ohi. ”Lapsettomina viikkona” on paljon hetkiä, jolloin kaipaan heitä tai haluaisin jakaa asioita heidän kanssaan. Koitan muistaa tuon ikävän ja panostaa meidän yhteiseen aikaan enemmän. Kaikista eniten haluaisin vain olla heille paras mahdollinen äiti.

-Maj

lamama3lamama1lamama4lamama2lamama6

Kaikista elämäni rooleista tärkein on äitiys. Äitinä oleminen on välillä rankkaa, mutta ehdottomasti tietenkin kaiken sen arvoista. Kuulostaapa kliseiseltä, mutta oma äitini ja myöhemmin lapseni ovat opettaneet minulle, miltä pyyteetön rakkaus tuntuu. En koe itse olevani ehkä se kaikista perinteisin äitityyppi, mutta toivon silti olevani edes puoliksi yhtä hyvä äiti lapsilleni kuin omani on ollut minulle ja kahdelle sisarukselleni. Oma äitini on maaginen, olen kiitollinen hänestä ja herkistyn ajatellessani, miten rakastava mummu hän on lapsilleni.

Äitini on aina valmis tekemään käytännössä mitä tahansa meidän lasten sekä lastenlasten puolesta. Mun äiti on kultainen ihminen, hän on herkkä, mutta voimakas nainen, joka ei pelkää puolustaa heikompaa. Äitini on joskus ottanut hoitaakseen omien lapsieni lisäksi myös ystäväni lapset ja varmasti kaikki, jotka äitiäni yhtään tuntevat, tietävät hänen isosta sydämestään. Äiti asettaa rakkaimpansa itsensä edelle, tekemättä siitä numeroa, sillä hänen mielestään toisia kuuluu auttaa – jos vain voi. Äitiäni ei ole vaikea ilahduttaa tai yllättää, hän nauttii pienistä asioista, eikä hän ole koskaan oikein ollut materian perään.

Osaisinpa olla yhtä oikeudenmukainen ja reilu aina itsekin. Äitini on nähnyt paljon, hän ajattelee asiat positiivisen kautta, löytäen hankalistakin asioista aina jotain hyvääkin. Olen itse pessimistisempi ja hän usein sanookin minulle; Mari, kerrotko myös asian hyvät puolet?  Mietinkin, että kuinka hän pystyy sen tekemään, kannustamaan ja kehumaan omiaan, nostamatta heitä kuitenkaan minkäänlaiselle jalustalle?

Me soitellaan joka päivä (kyllä!), äidille kerron arkisista asioista ja usein jäämme pohtimaan yhdessä isompiakin kuvioita. Hänelle kerron ensimmäisenä niin hyvät, kuin huonotkin uutiset. Jos minä tai sisarukseni tarvitsemme häntä, niin äiti kyllä tulee luoksemme vaikka läpi harmaan kiven. Elämäni tuntuu turvallisemmalta, kun tiedän hänen olevan olemassa.

Mun äiti osaa vain kaksi sanaa englantia ja ne ovat ”love you”, mutta hän pärjäisi maassa kuin maassa, sillä isolla sydämellä pääsee pitkälle, näkee hyvin ja kauas. Kiitos äiti, että olet, en osaisi kuvitella elämääni ilman sinua. U best.

-Maj

 

 

1 2 3 4 33