Kiikutin tänään vioittuneen kameran muistikortin paikkaan, jossa ammattilaiset tekevät kadonneen datan palautuksia. Nieleskelin kyyneleitä kortin vastaanottaaneen tyyppin puistellessa hitaasti päätään. Kuulostaa varmaan huvittavalta jutulta, mutta ihan tosi, siellä kortilla oli monen päivän työt ja osa kuvista on sellaisia, joita on hyvin vaikea korvata mitenkään. Vielä on kuitenkin toivoa, mutta tietojen palautus voi pahimmillaan kestää yli viikon verran ja ei ole mitenkään 100% saadaanko kaikkea palautettua.

Tämä on kyllä keskiviikko joka tuntuu maantailta. Tai minun tapauksessani ehkä ennemminkin keskiviikko, joka tuntuu inhokkipäivältäni, sunnuntailta. Nyt on kieltämättä tosi alakuloinen fiilis. Epätietoisuudessa oleminen on ärsyttävää – ja se muistikortti ei ole ainoa asia, mikä mielessäni pyörii.

Kärsivällisyys ei ole koskaan ollut vahvuuteni, haluan aina selvittää kaikki asiat samantien, mieluiten ihan heti. Kai sitten toisaalta tekee hyvää yrittää nostaa omaa sietokykyä? Voiko kärsivällisyyttä harjoitella? Asiat eivät välttämättä aina selviä silloin kun itse niin haluaisi ja jos niihin ei voi itse vaikuttaa, niin on niiden vain annettava olla. Miten se tuntuukin niin pirun vaikealta?

 

Miten te pystytte työntämään asiat mielestänne ja keskittymään johonkin muuhun? Kaikki vinkit olisivat tällä kertaa kultaakin kalliimpia, sillä mulla riittäisi hommia vaikka muillekin jakaa.

Ajattelin seuraavaksi tehdä muutaman tunnin töitä, käydä reippaalla lenkillä ja sen jälkeen taas jatkaa, jospa se auttaisi? Koitan parhaani mukaan edistää asioita, joihin voin vaikuttaa, sillä to do -listan lyheneminen tuottaa aina mielihyvää.

-Maj

Meidän viikko on ollut tavallinen, mutta touhukas, sellainen mitä yleensäkin viikot ovat lasten kanssa. Koulusta ja päikystä pukkaa lappua ja harrastuksissa tapahtuu. Yritän parhaani mukaan pysytellä ajantasalla kaikesta.

Multa on usein tiedusteltu, että onko raskasta olla viikko lasten kanssa yksin? Viimeksi eilen, kaksi kertaa. En osaa oikein vastata, välillä on ja toisaalta ei. Ei ehkä raskasta, mutta haasteellista ”lapsiviikosta” tekee aikataulut ja  paikasta toiseen kiitäminen. Kaikesta yksin vastuussa oleminen toisinaan kuormittaa. Paljon metatyötä, jatkuvaa metatyötä. Ehkä se on joskus raskastakin.

Me ollaan Sampan ja Rebekan kanssa hyvä tiimi. Meillä iltatoimet ja muut hoituvat kuin itsestään, arkisten asioiden ja askareiden kanssa ei tarvitse ollenkaan vääntää. Perjantai-iltaisin me usein syödään jotain iisiä, löhötään porukalla ja hengähdetään pitkän viikon jälkeen. Parasta on vaan olla yhdessä välillä tekemättä oikeastaan mitään tai ei haittaa vaikka kaikki vähän puuhailisivat omiaan, kunhan ollaan lähekkäin.

 

family1family2family3family4family5

Meidän kotonahan ei syödä sohvalla, eikä koira saa edes oleilla siinä – eikä ainakaan syödä lasten tai kenenkään muiden lautasilta, mutta… Poikkeus vahvistakoon säännöt tai jotain.

Aamulla Rebekka kirmasi iloisesti koulun sporttipäivään, mutta Samuelin kanssa oli vähän haikeaa erota päiväkodilla. Annettiin pari ekstrahalia, kyllä se ehkä tästä. Olen yhden yön Helsingissä, vanhempani tulevat hoitamaan lapsia. Äitiä ja isää odottaa lista täällä pöydällä, illan ohjelmassa on kummankin lapsen harrastukset ja pari kertaa koirakin pitää ulkoiluttaa. Vahva luotto, että he hoitavat homman himaan tai pitäisikö sanoa himassa?

-Maj

1 2 3 4 5 6 151