Ette varmasti ole välttyneet lukemasta tai kuulemasta Rautavaaran turmasta, missä äiti ajoi henkilöautolla bussin eteen, kolme lasta kyydissään. Nainen ja hänen kaikki kolme alle kouluikäistä lastaan kuolivat turmassa. Se oli ihan hirvittävä teko, jota en lähde puolustelemaan, eikä mikään asianhaara ei voi lieventää sitä kauheutta. Väsymys, uupumus tai yksinäisyys ei tee tekoa mielestäni yhtään ymmärrettävämmäksi. Kun kuulin turmasta, niin minulle tuli fyysisesti paha olo ja yksi ystäväni reagoi niin vahvasti, ettei itkulle meinannut tullut loppua. Katri Manninen kirjoitteli blogissaan aiheesta ja herätteli ihmisiä ymmärtämään myös tuota autoa ajanutta äitiä, kun taas Ulla Appelsinin Uupunut äiti ei tapa –tekstissä oli vähän toisenlainen näkökulma asiaan. 

Rautavaaran turma sai minut pohdiskelemaan omaa väsymystäni, mikä oli pahimmillaan kun nuorimmaiseni oli vähän vajaan vuoden ikäinen. Meidän lapsilla on ikäeroa muutamaa viikkoa vaille kaksi vuotta. Näen heti punaista jos joku alkaa vertailemaan tai spekuloimaan, että kuinka joku voi olla väsynyt yhden lapsen kanssa, kun toisella niitä on neljä ja hyvin porskuttaa. Ihminen voi olla uupunut ilman yhtään lasta ja siinä missä toinen pärjää hyvin viiden mukulan kanssa, voi toiselle se arki yhden vauvan kanssa olla liikaa. “before you criticize a man, walk a mile in his shoes”

Millaiset ovat sitten ne omat kokemukseni vauva-arjen väsymyksestä?

Niin, tästä tulee pitkä teksti – ja toivon sydämestäni, että tästä avautumisestani on jollekin jossain edes jotain hyötyä.

Blogiani pitkään seuranneet osaavat ehkä hahmottaa jotain tapahtumia vanhojen blogitekstien kautta. Esikoiseni syntyi 2010 maaliskussa ja olin maailman onnellisin äiti – kaikki oli niin uutta ja mahtavaa. Parin viikon päästä alkoi koliikki, vauva itki paljon, häntä kannettiin yöllä ja päivällä, kokeiltiin Cuplaton-tippoja, hierontoja ja kaikkea mahdollista, ei auttanut. Liikkuvissa rattaissa hän nukkui päivällä hyvin, joten voitte kuvitella, että me oltiin todella paljon liikenteessä vauvan ja koiran kanssa, kärryteltiin ympäri kyliä. Asuimme toisessa kerroksessa ja minä yksin kannoin Emmaljungan yhdistelmävaunut ylös/alas pahimmillaan kolme kertaa päivässä. Toisinaan lähdin nukuttamaan tytön yöunille lenkkeilemällä, pääsin siten itse helpommalla.

Täysimetin ja laihduin kaikesta stressistä ja valvomisesta. Samaan aikaan läheiseni sairaus oireili pahasti. Yhtenä viikonloppuna äitini tuli Ylivieskasta meidän avuksemme vauvaa hoitamaan, hän oli ihan kauhuissaan koska olimme molemmat Miikan kanssa ihan vitivalkoisia ja minä olin laihtunut huomattavasti, äitini passitti meidät nukkumaan. Myöhemmin sain kuulla äitini epäilleen minun sairastavan syömishäiriötä, mutta hän oli varmaan huojentunut huomatessaan minun syövän kuin hevonen, aina kun siihen oli mahdollisuus.

Kun siitä koliikista sitten päästiin, meillä oli ehkä kuukauden ajan rauhallisia öitä, kunnes Rebekalla alkoi 5 kk:n iässä maitoallergia, korvikkeet vaihdettiin apteekinjauheisiin, lopettelin imetystä. Mutta huuto oli ja pysyi, yöt olivat ihan kamalia, välillä ajattelin, että en halua mennä edes nukkumaan, koska ihan kohta joudun kuitenkin heräämään. Tyttärelläni todettiin useita korvatulehduksia, jonka jälkeen korviin laitettiin putket. Välillä oli todella epätoivoisia hetkiä, saatoin istua vessassa valuttamassa hanasta vettä rauhoittuakseni, katsoin telkkarista volumet kaakossa satuhäitä, että en kuulisi sitä raastaavaa vauvan itkua. Kerran mieheni tuli treeneistä kotia ja löysi minut itkemästä sohvalta ja vauvan huutamasta sängyssä. Silti olin useimpina päivinä tosi onnellinen, kuulostaako hullulta?

Olin onnellinen, koska meidän apunamme oli ihania, niin tärkeitä ihmisiä. Olin onnellinen myös pienestä, niin kauniista ja ihmeellisestä tyttärestämme. Suurin ja tärkein tuki arjessa oli viereisessä kämpässä asuva Maija, arkiaamuisin söimme vuorotellen toistemme kotona aamupalaa ja juttelimme äitiysjuttuja. Vuoroin autoimme toisiamme, missä vain pystyimme. Toisinaan Maija nappasi kerrostalorapun toiselle puolelle Rebekka-vauvan hoitoon, että minä sain nukkua päiväunet, sillä hänen samanikäinen vauvansa oli helppo. Toisinaan me Miikan kanssa vahdittiin Maijan vauvaa, kun hän kävi ulkona syömässä, sillä ei hänelläkään ollut helppoa yksinhuoltajana. Joskus me tuijotettiin telkkaria vauvat sylissä, tai oikeammin Maija istui sohvalla vauva sylissä ja minä kiersin sohvaa heijaten omaa vauvaani samalla.

vauva-aika

Minulla ja Miikalla on molemmilla vanhemmat, jotka auttoivat, tosin omani asuvat kaukana pohjanmaalla, mutta silti. Serkkuni avokkeineen kävi laittamassa ruokaa ja lohduttamassa itkuista äitiä – ja huutavaa vauvaa. Ristiäispäivää edeltävänä päivänä tyttäreni huusi about 3-4 tuntia yhteen putkeen, muistan siskoni ilmeen tunnin huutokonsertin jälkeen vieläkin ihan kirkkaasti, muistan hänen pohtineen ääneen, että pystyisikö hän itse tähän. Yöheräilyt ja nukkumaanmenoitkut kestivät aika tarkalleen 1,5 vuotta. Muistan kun töissä meinasin nukahtaa välillä seisaalleni, kun olin niin puhki, olinhan vielä uudelleen raskaanakin, ihan toivotusti. Tein normaalia viiden päivän työviikkoa kosmetiikkahommissa, kirjoitin blogia, olin raskaana ja olin pienen tytön äiti. Blogissa taisi olla vähän valitusvirttä väsymyksestäni niihin aikoihin, pahoitin mieleni kun joku kommentoi, että en osaa muutakuin ruikuttaa.

Kun tyttö sitten alkoi korvien putkittamisen jälkeen vihdoinkin nukkua, niin kaikki tavallaan vähän unohtui samantien – ja taisi siinä sitten olla vähän muutakin mietittävää. Jäin äitiyslomalle ja meillä oli aika leppoisaa kahdestaan. Samuel-vauva syntyi ja jännityksellä odotin, että koska sama ruljanssi alkaa uudelleen – ja mietin, että mitenhän tästä nyt kahden kanssa selviää. Ei alkanut huutaminen, Samuel nukkui monta kuukautta tosi hyvin, sanoisin, että meillä oli ihan normaaleja heräämisiä, ei mitään yöllisiä kävelylenkkejä, sentäs. Lähempänä vuotta hän kuitenkin oppi kaikenlaisia taitoja ja alkoi heräilemään hyvin paljon. Otin tuohon aikaa tosi paljon paineita kodista, meillä piti olla aina siistiä, postailin blogiin vähintään kerran päivässä ja päätiin aloittaa treenamisen tosissaan. Järjestelin myös meidän häitä siinä sivussa.

pikkulapsiarki

Aloin olla toisinaan normaaliakin herkempi, itkuinen. Urheilu oli ihanaa ja se piti pääni kasassa pikkulapsiarjen keskellä, samoin kuin tämä blogikin… En halunnut tinkiä kummastakaan. Halusin olla fyysisesti hyvässä kunnossa, että jaksaisin tehdä kaiken. Maaliskuun alussa olin reissussa NYCissä, skippasin yhden yön, jonka jälkeen heräilin seuraavan yön Samuelin kanssa 4-5 krt, samoilla silmillä suuntasin viikonlopuksi töihin yhteen tapahtumaan. Olin väsynyt ja se varmaan näkyi kilometrien päähän. Samassa kuussa järjestimme lapsille täällä kotosalla synttärit, ne meni tosi hyvin ja kaikilla oli kivaa. Illalla päätä tyynyyn painaessani alkoi koko mun maailma huimaa vauhtia pyöriä ympäri, silmien sulkeminen ei auttanut, en pystynyt liikkumaan ja ihan kuin olisi ollut yhtäkkiä umpihumalassa, se oli pelottavaa. Huusin Miikaa apuun, mutta kohtaus meni aika pian ohi. Kohtauksia tuli muutama seuraavien päivien aikana, asentohuimausta kaikki sanoivat sen olevan. Mitään muuta sen kummempaa ei ilmaantunut, joten ajattelin sen olevan niskajumitusta tms. En tuntenut olevani mitenkään niiiin erityisen uupunut, väsynyt joo, mutta sehän oli jo vakio.

Pääsiäisenä lähdimme ajelmaan kohti Kuusamoa, mökkeilemään oman perheen ja vanhempieni kanssa. Maailmani pyörähteli edelleen pari kertaa ympäri päivässä. En ajanut tuolla matkalla kilometriäkään, join energiajuomaa ja nukahdin samantien. Mökillä lasketeltiin, hiihdettiin ja ulkoiltiin. Öisin Samuel heräili itkemään, otin kovasti stressiä ajatellessani, että me pilataan kaikkien muidenkin yöunet. Äitini puolestaan käski minut nukkumaan, hän lupasi hoitaa yöheräilyt, mutta en saanut silmällistäkään unta, jos kuulin pojan itkevän toisessa huoneessa. Poika kitisi päivälläkin, eikä jaksanut keskittyä mihinkään. Samalla reissulla tyttäreni pamautti vahingossa päällään minulta silmän mustaksi – näytin muuten aivan hirviöltä, väsyneeltä hirviöltä. Siitä huolimatta, että vanhempani olivat mukana mökillä, reissu oli minulle raskas, ehkä jopa traumaattinen, niin että en ole vieläkään käynyt kertaakaan Kuusamossa sen jälkeen. Kotimatkalla nukahtelin, ja oli helpotus 700 km automatkan jälkeen päästä omaan kotiin. Kaikki tietää, että tuollaiset matkat lasten kanssa eivät ole sieltä kevyimmästä päästä. Jo saman iltana mökkireissun jälkeen aloin oksentelemaan ja verta valui yllättäen nenästä, tuosta noin vain. Olin ihan mielettömän peloissani jälleen. Seuraavana päivänä en pysynyt kunnolla pystyssä enää. Miika ei voinut jättää minua lasten kanssa yksin, vaan oli pois töistä ja appiukkoni tuli viemään minut päivystykseen.

Minusta ei löydetty muuta häikkää, kuin kohonnut syke, sydämeni hakkasi vähän nopeampaa. Kotiin vaan takaisin ja lepoa. Nukuin vuorokauden putkeen. Otin chillisti pari viikkoa, en käynyt kuntoilemassa ja hoidin vain pakolliset hommat. Kuukausi myöhemmin yritin palata kuntosalille kaksikin kertaa, mutta maailma alkoi pyöriä ja olin itsekin pyörtyä. Istuin autossa ja itkin. Soitin siskolle ja itkin. Kuntoilu oli se juttu, mikä henkisesti oli pitänyt minut kasassa, mietin, että mikä minua vaivasi, enkö voisi ikinä enää tehdä mitään fyysisesti rasittavaa? Olin niin pettynyt itseeni. Sisko suositteli rauhallisia kävelylenkkejä, mitkä kuulostivat minusta lähinnä vitsiltä.

Hiljalleen se kaikki meni vaan ohi, tuli kesä. En kuntoillut, enkä rasittanut itseäni fyysisesti muutenkaan niin paljoa, koti sai olla sotkuinenkin välillä. Huimauksen tunteet harvenivat ja loppuivat. Yritin tuolloin niin tosissani kaikkea, yritin panostaa blogiin, yritin treenata kovaa, yritin pitää kodin siistinä, yritin järjestää ihania häitä ja mikä tärkeintä, yritin olla hyvä äiti kahdelle pienelle elämäni rakkaimmalle ihmisille. Ajattelin, että muutkin pystyvät tähän ja paljon enempäänkin, niin minunkin on pystyttävä. Eikä uupuminen ole kovin mediaseksikästäkään, mielummin sitä vaan jakaa facebookissa päivityksiä niistä hyvistä hetkistä.

Jälkikäteen ajattelen, että olin aika armoton itselleni. Ajattelin väsymyksen olevan naurettava tekosyy, vain heikot väsyy ja uupuu. Itselläni kävi niin päin, että ensin kroppani kieltäytyi yhteistyöstä – sen jälkeen vasta itse suostuin tajuamaan mistä on kyse. Jälkikäteen ajateltuna olen kiitollinen, että kroppani tajusi pistää kapuloita rattaisiin, sillä mieli on varmasti paljon vaikeampi korjata.

Sellainen on minun tarinani ja kokemukseni väsymyksestä. Ensi keväänä Samuel täyttää 3- ja Rebekka 5-vuotta. Siellä he nytkin nukkuvat lastenhuoneessa vierekkäin, yleensä ottaen todella hyvin. Tiedättekö mitä? Juuri tällä viikolla suunnittelimme äitini kanssa uutta reissua Kuusamoon, siitä tulee varmasti kivaa.

-Maj

Ihanaa, se on perjantai ja viikonloppu on täällä. Omat viikonloppuni eivät eroa välttämättä aina ihan kauheasti arjesta, sillä saatan jopa tehdä enemmän töitä lauantaina ja sunnuntaina, mitä arkena. Toisaalta ihaninta on kuitenkin se viikonlopun fiilis, yleensä on tiedossa jotain kivaa ohjelmaa – ja onhan Miika toki viikonloput vapaalla. Yksi ystäväni tokaisi vitsillä, että samahan se kotiäidille on minä viikonpäivänä sitä lähtee esim. juhlimaan, jokaisena aamuna sitä joutuu kuitenkin heräämään lasten kanssa jne. Osittain totta juu, hehe ;)

Viime viikon perjantai oli jotenkin erityisen kiva, Samuelin kanssa pyörittiin huolettomina kaupungilla, käytiin lounaalla ja shoppailtiin Kauppahallissa. Perjantai-iltana haluan yleensä olla vaan ja nollata viikon kiireet, juoda lasin pari viiniä, herkutella suklaalla, katsella lempparisarjojani Netflixistä tai lueskella lehtiä.

 

tgif1 tgif2Kauppahallissa on ihana pieni putiikki, Kauppahallin Kukka, jonka tiskin takana hääräilee ystävällinen nainen nimeltä Sisko. Kauppahallin kukasta pyydettiin meitä piipahtamaan hakemassa kukkasia – ja kerran kun siellä oltiin, niin paineltiin Sampan kanssa moikkaamaan. Sisko antoi meille ihanat Liljat matkaan ja asiakkaina olleet mummut jututtivat poikaa. Kauppahallissa on muutenkin niin ihana tunnelma, sieltä myös saa äärettömän hyvää sushia, suosittelen kaikille lämpimästi Umamia tai jos sushi ei nappaa niin sitten ehdottomasti kannattaa kipaista lounalle 4 Vuodenaikaa -ravintolaan.

 

tgif3Meikäläinen valitsee aina valkkarin ja espanjalainen Esmeralda on yksi suosikkiviineistäni, ensimmäisen kerran taisin maistaa sitä Inezissä. Alkosta Esmeralda kustantaa alle kympin pullo, eli edullista ja mielettömän hyvää.

 

tgif4Mitä sinun unelmiesi perjantai pitää sisällään? Miten teidän taloudessanne viikonloppu starttaa?

-Maj

1 126 127 128 129 130 131 132 137