*Kaupallinen yhteistyö, Asennemedia ja Arabia

Jos omaa perhettäni ei lasketa, niin olen tässä muutaman viimeisen vuoden aikana syönyt kaikista ihmisistä eniten Idan kanssa yhdessä. Rakkaimmalla ystävälläni ja minulla on ihan samanlainen maku ruuan suhteen, vaikka hän onkin kasvissyöjä ja minä en. Olemme tilanneet ravintoloissa monet kerrat annoksen puoliksi, ottaneet kaksi annosta jaettavaksi – tai sitten yleisin setti; teemme kaksi prikulleen samanlaista tilausta.

Kuusi vuotta minua nuorempi ystäväni on opettanut minulle ruuasta niin paljon, hän on rohkaissut maistamaan uusia juttuja, loihtinut ihania kasvisruokia keittiössämme ja opastanut minua kokkailussakin. Jos itselläni ilmenee kesken ruuanlaiton jotain akuutteja ongelmia, niin kilautan joko äidille tai Idalle.

Rakastamme molemmat ruokaa ja syömme paljon sekä usein. Ärsyynnymme, jos ravintola, tai siis ruoka, ei vastaa yhtään odotuksiamme – ja Ida taitaa meistä olla se, jolla alhainen verensokeri on enemmän yhteydessä mielialaan. Olen jo oppinut, että ruoka-ajoista kannattaa pitää kiinni.

granitti1

Meidän yhteisten lomareissujen ruokailut eivät ole aina menneet niin putkeen, kuin ehkä toivoa saattaisi. Cala Bonan reissulla pyöräilimme kaksi tuntia supernälkäisinä ja vähän sekopäisinä etsien hyvää tyydyttävää ravintolaa. Kosilla ollessamme löysimme (yhden) ihanan ravintolan ja kävimme siellä neljä kertaa, koska siihen väliin mahtui pari ruokapettymystä.

granitti2

Ei varmaan tule yllätyksenä, että Ida on paljon parempi kokki kuin minä – joskus työnjakomme meneekin niin, että hän häärii patojen ääressä ja minä huolehdin kattaukset sekä loppusiivoukset.  Katoin pöydän ystävälleni näillä Arabian astioilla ensimmäistä kertaa. Spontaani kattaus näytti mielestäni superkivalta ja se toimi hienosti sushin kanssa. Misokeitot hörpittiin KoKo-sarjan xs-kulhoista, joiden alta löytyy tutut Arctican graniitti-lautaset.

granitti3granitti5
graniitti6
granitti7

Ida on sielunsiskoni, hänelle voin luottaa kaikki asiani ja tiedän hänen ymmärtävän minua silloinkin, kun kukaan muu ei ikinä ymmärtäisi. Idaan tutustumisen myötä olen huomannut, ettei iällä ja elämäntilanteella ole mitään merkitystä ystävyydessä.

En osaa, enkä edes halua, kuvitella millaista elämäni olisi ilman Idaa. Pillitin pikkulapsen tavoin Idan muuttaessa eri kaupunkiin, mutta onneksi vain huomatakseni, että niin oli tarkoitus – ja loppujen lopuksi olemme vain lähentyneet sen jälkeen. Kaikki kokonaiset kaksi riitaamme ovat kieltämättä olleet aivan hirveitä, mutta näin jälkikäteen en voi olla nauramatta kun ajattelen, miten vähäpätöinen kaikkien aikojen pahimman riitelymme syy oli.

Varmasti tiedossa on vielä paljon Idan kanssa yhdessä koettuja (ruoka)elämyksiä ja ikimuistoisia hetkiä.

-Maj

ps. Se syy oli tv-ohjelma. Kyllä vaan.

Minua ja parhaita ystäviäni yhdistää vahvasti huumori. Me nauretaan ja paljon! Nauramme toisillemme ja ihan vaan reilusti itsellemmekin. Aina välillä sitä kohtaa ihmisiä, jotka häkeltyvät, kun eivät tajua minun vitsailevan. Tiedättekö sen kiusallisen hetken, kun toinen tuijottaa kasvot peruslukemilla takaisin sanottuasi jonkun omasta mielestäsi hauskan jutun? Tulee kiire kertoa, että ei hätää, en ollut vakavissani.

huoleton1

Pystyn nauramaan itselleni helposti, eikä minulle esimerkiksi ollut lainkaan isoa kynnystä kertoa täällä blogissa, että olen välillä vähän sählääjä. Päinvastoin, en osaa kehua itseäni, en edes silloin, kun olisi aihetta olla jostain erityisen ylpeä. Moni muuten on ottanut tuon postauksen koheltamisestani turhan vakavasti. Ei, en kuitenkaan aina kohella, vaikka kirjoitinkin siitä.

Arjessani on  aika paljon hoidettavaa ja muistettavaa – ja omasta mielestäni suoriudun aika hyvin, vaikka välillä nyt yhdet aurinkolasit katoaisivatkin. Pidän sovituista asioista kiinni, tapoihini ei kuulu tapaamisten feidaaminen tai yleensäkään minkään tyyppinen peruminen ilman oikeaa, todellista syytä. Sairastumisenkin sattuessa omalle kohdalle tuntuu tosi pahalta ilmoittaa peruuntumisesta, sillä tiedän sotkevani toisten suunnitelmat, vaikkakin tahtomattani.

Luotto omiin ystäviini on todella vahva ja haluankin ympärilleni vain sellaisia ihmisiä, joiden sanaan voi yhtään miettimättä luottaa. En kestä, jos joudun arvailemaan, että saapuuko se toinen sovitusti paikalle vai ei.

huoleton2

Toisinaan ihmisillä on tapana vaan jauhaa lämpimikseen. "Voi, on ollut niiin kamala ikävä, olet niin tärkeä ja olisi niin kiva nähdä ja ensi viikolla mennään kahville..."  En ymmärrä miksi sopia edes mitään alustavaa, jos heti sillä hetkellä on jo tiedossa, että mitään tapaamista ei ole tulossa, eikä sen eteen edes yritetä tehdä mitään. Ai hitsi, miten turhaa. Tottakai ihmisille pitää olla mukavaa, mutta miksi mennä sopimaan tai lupaamaan, jos oma aikataulu on yksinkertaisesti liian kiireinen treffailulle.

huoleton3

Takki - Samsoe & Samsoe
Paita - Gugguu
Farkut - Zara
Tennarit - Adidas
Laukku - LV

huoleton4
huoleton5

Tällä ja ensi viikolla itselläni  on paljon hommaa ja hoidettavia asioita. Eilen ystäväni kanssa pyöriteltiin, että mihin väliin mahduttaisimme  yhteisen treenihetken, mutta totesin ettei se nyt vaan tule onnistumaan. Tänään laitoin yhdelle kivalle tyypille viestiä, että haluan kyllä nähdä hänet, mutta vasta huhtikuussa, sillä aikaisemmin minun on vaan mahdotonta keretä. Ilmoitin myös erään huikean Ruokakirjan kirjoittajille, että julkkarikekkerit jää välistä tällä kertaa ja yhden uuden tuttavuuden ihanat lastenvaatekutsut on myös pakko skipata.

huoleton6

Arvostaisin, jos ihmiset oppisivat sanomaan myös ei. Se vaan on niin paljon reilumpaa kaikkia kohtaan painaa sieltä Facebookin tapahtumasivulta "ei voi osallistua" kuin että "osallistuu" - mutta ei silti koskaan saavu paikalle. Nykyään järjestäjän roolissa on hankala olla, juurikin tämän asian takia. Ei ole ollenkaan kivaa puuhaa kilautella kutsumillensa ihmisille ja tivata, että ovatkohan he mahdollisesti nyt tulossa vai eivät.

Omasta mielestäni pieni myöhästyminen ei ole niin paha homma, mutta sitten taas useiden tuntien odotuttaminen on silkkaa välinpitämättömyyttä toista ihmistä ja tämän aikaa kohtaa. Siinä vain yksinkertaisesti asettaa toisen ihmisen ajan vähemmän tärkeäksi, kuin omansa. Minullakin on petrattavaa ihan valtavasti niin ilmoittamisessa kuin ajoissa olemisessakin,  joten eiköhän tsempata yhdessä!

Lyhyesti: Kuinka paljon kivempi tyyppi sitä on, kun rehellisesti ja ajoissa kertoo, että ei tällä kertaa voi osallistua vs. tyyppi, joka on innoissaan kutsusta ja kiittelee, mutta ilmoittaa tuntia ennen, että nyt ei onnistukaan? Ja krapula ei muuten ole mikään syy.

-Maj

1 2 3 4 5 6 7 51