Mun on tunnustettava heti tähän alkuun, että olin tänään sauvakävelemässä :D No okei, ei se niin kamalaa ollut, kuin ekana ajattelin. Tuommoisella kelillä se oli oikeastaan ihan kivaa… Välillä pysähtelin penkeille tekemään kaikenlaisia akrobaattisia jumppaliikkeitä, hih! Iltapäivällä me käytiin koko perheen voimin asunnolla vähän mittailemassa paikkoja verhoja ja pöytää varten. Lopuksi pyörähdettiin Ikeassa ostamassa keittiöön vetimet ja muuta tarpeellista.

ke1

Repsukalla oli ekaa kertaa lenkkarit jalassa tänään, mutta eipä se tuolla ulkona askeltakaan ottanut.

ke3

Ja huomatkaa uusi Lindexin kevättakki ja hei,  se ei ole tällä kertaa vaaleanpunainen, vaan vihreä, siis poikien väri…

No joo, en mä tosissaani.

ke2

Meitsin saappaanronttoset pitäis kyllä piilottaa jonnekin kaapin pohjalle, mutta en halua tuolla sohjossa nilkkureita liata. Pari viikkoa vielä aijon rontostella menemään…

ike6

Vihreävalkopunainen vaahtokarkki ^___^

ike4

Kyllä vaan, hän on erittäin tietoinen siitä, että on saanut lenkkarit jalkaansa :D

ike5

Ikeassa.

ike7

Arvatkaapa kuka on käynyt vetämässä kaikki laatikot ulos hyllyistä…

-Maj

ps. Sunnuntaina pääsen taas Helsingin reissulle, tietty samalla Sapelle, en malta odottaa. Niiin paljon silti asioita hoidettavana ennen sitä, työjuttuja, kotijuttuja… Oon muuten ihan hepulissa koko ajan ja hiukan stressaantunutkin. Repen synttäripartytkin lähestyy uhkaavasti, eikä mulla ole edes pöytää, eikä sohvaa… Eikä välttämättä ole silloinkaan. No, asioilla on tapana järjestyä, eikö niin?  Pitäisi keskittyä yhteen asiaan kerrallaan, eikä yrittää säätää 10 juttua yhtä aikaa. Minkäs teet itsellesi ;)

Aamulla heräsin siihen, että kaikki ei ollut ihan kunnossa. Töihin olisi pitänyt lähteä, mutta kuumemittari näytti 38,8, joten oli pakko skipata duunit tältä päivää. On ollut melko heikko olo ja onneksi mummu haki Rebekan heille hoitoon, että oon saanut lepäillä rauhassa. Kävelin Koskiklinikalle hakemaan lääkärintodistukset ja voin kertoa, että huh kun huimasi. Voitte vaan kuvitella, että mun lihakset on ihan tulessa pelkästä treenaamisesta, mutta tämä tauti buustaa vielä vähän lisää, auts. En ole ollut yli vuoteen kipeänä, koko blogihistorian ajalta tulee yksi kerta mieleen, josta aikoinaan kirjoittelin postauksenki ja koska nyt ei ole oikeen voimia postailla mitään ertyisempää, niin ajattelin, että laitan sen tänne…

RV 25 sattunutta…

Perjantaina aamuna heräsin ennen seitsemää ja totesin olevani suhteellisen työkuntoinen. Hyppäsin junaan ja kymmenen jälkeen puuhastelinkin jo reippaana työpisteessäni Seinäjoella ja olokin tuntui normaalilta. Kävimme jossain vaiheessa työpäivää Pepen kanssa syömässä ja kuudelta sitten velipoikani haki minut töistä. Oloni olikin ihan totaalisen uupunut yhtäkkiä. En jaksanut kuin makoilla vatsakivuissani Pepen sängyllä ja ravasin veskissä. Kivut ei helpottaneet ja me päätimme lähteä tarkistuttamaan asiaa Seinäjoen Terveyskeskukseen.

ainakin puolentoista tunnin odottelun jälkeen minusta vihdoin otettiin verikokeita ja virtsanäytettä (joista selvisi, että olen vähän kuivunut, ilmeisesti johtuen siitä ettei ruoka ole pysynyt sisällä). Lopulta sitten pääsimme lääkärille, missä minut tutkittiin ja lääkäri totesi, että vauvan pää tuntuu erittäin alhaalla ja kohdunsuu pehmentynyt. Purskahdin tietysti itkuun ja menin ihan paniikkiin, eihän vauva voisi vielä syntyä, koska se on niin pienikin eikä varmasti pärjäisi vielä… Meidän käskettiin lähteä heti sairaalaan synnytysosastolle, vauva saattaisi syntyä kuulema hetkenä minä hyvänsä. Hysteerisinä ajelimme autolla ympäriinsä, koska meillä kummallakaan ei ollut harmainta aavistustakaan missä Seinäjoen sairaala mahtoi olla. Hetken rauhoituttuamme kaivelimme navigaattorin ja pääsimme kartalle. Palloiltuamme sairaalan alueella löysimme oikean oven (ensin käytiin parilla väärällä ovella). Tälläisessä tilaanteessa on todella vaikea pysyä rauhallisena ja järkevänä, kun on niin pelosta suunniltaan.

Ilmottauduimme synnytysosastolle, jäin lepäämään ja odottelemaan lääkärin saapumista. Hoitajat luulivat, että kokoajan urhoollisesti mukana ollut pikkuveljeni on lapsen isä. Miikahan siis hermoili Tampereella kotona, valmiina tulemaan Seinäjoelle, koska vaan pyytäisin.

Pääsin nopeasti tutkimushuoneeseen, jossa lääkäri tutki minut ja vauvan perusteellisesti. Ultrattiin ja tarkistettiin kaikki mahdollinen. Vauvalla ei ollut mitään hätää, kaikki oli paremmin kuin hyvin. Siellä se pikkuinen köllötteli selällään ja heilutteli käsiään. Lääkäri sanoi, että ”tämä pikku-kaveri on linnoitautunut tiukasti tänne, eikä hänellä ole aikomustakaan tulla pois vielä”. Itkuhan siinä tuli helpotuksesta. Ensimmäisen lääkärin diagnoosi oli niin väärä kuin voi vaan olla. Lääkäri naureskeli, että mukana ollut pikkuveli saa hyvää harjoitusta tulevaa varten, johon vastasin, että tällä menolla Pepellä ei tulla näkemään tyttöystävää koskaan…

Sain muutaman päivän sairaslomaa vatsataudin takia ja helpottuneina lähdimme n. 5 tunnin reissun jälkeen Pepen kanssa ajelmaan takaisin P:n kämpille. En ollut syönyt mitään lounaan jälkeen ja ajattelin haukata vähän banaania, että saisin energiaa… mutta samantien ryntäsin oksentamaan kaiken ulos triplasti. Huokaus. Tunnin välein aamuun saakka ravasin vessassa ja kuume nousi. Silti se tuntui helpottavalta, kun ajatteli mitä olisi voinut sattua.

Eilen olin liian heikkona, että olisin jaksanut matkustaa junalla, joten rakas veljeni lähti tuomaan minut autolla kotiin. Siitä asti olenkin maannut vain sängyssä kuumeessa, lihakset tajuttoman kipeinä. Uskon silti, että tämä alkaa tästä pikkuhiljaa helpottamaan.

Tuli taas todettua, että mulla on maailman paras pikkuveli, jolle olen ison palveluksen velkaa. Ja tietysti maailman paras perhe muutenkin<3 Tuntuu, että yhden pikkuisen on hyvä syntyä ja kasvaa näiden ihmisten lähellä. Yhdestä puhelinsoitosta olisi Seinäjoelle tupsahtanut 8 rakasta ihmistä tueksi ja turvaksi:)

-Maj

Aikamoista, vai mitä? Onneksi selvittiin tuolloin tosiaan pelkällä vatsataudilla ja suurella säikähdyksellä.

1 50 51 52 53 54 55