Kun olin 15-vuotias teinityttö päätin, että Ylivieskassa ei ole minulle mitään.

Ihmettelin, että miten kukaan ylipäätänsä tahtoi asua siinä pienessä pahaisessa kaupungissa vapaaehtoisesti?

Ilmoitin vanhemmilleni, että muutan kotoa ja samalla pois Ylivieskasta heti, kun olisi mahdollista. Vanhempani turhaan koittivat selitellä, että ei elämä välttämättä ole sen auvoisempaa suuressakaan kaupungissa. Minä en kuunnellut siihen aikaan vanhempiani missään asiassa, enkä oikeastaan ketään muutakaan, sillä minä kyllä tiesin itse parhaiten.

Rakastuin 17-vuotiaana tamperelaiseen nuoreen mieheen ja voin kertoa, että se oli menoa silloin… Tein työharjoitteluni Tampereella ja vakuutuin, että minun on muutettava Tampereelle ihan siltä istumalta. Taisin jo muuttaa vähän ennen, kuin sain kouluni päätökseen, niin tyypillistä minulta! Muutimme silloisen poikaystäväni kanssa keskustaan vuokralle, nuori rakkaus oli vähän turhankin räiskyvää, eikä ihan ongelmatontakaan, äitiä tuli ikävä.

Äitiä, iskää, siskoa ja veljeä tuli niin kamala ikävä, että usein itku tuli. Kun puhelimessa halusin kertoa, että haluan takaisin kotiin nielin vain ylpeyteni ja itkin vasta laitettuani puhelimen kiinni. Itsehän halusin muuttaa, joten minun oli pärjättävä. Pärjääminen oli välillä tosi hankalaa, koska minulla ei ollut ollenkaan omia kavereita Tampereella, ei työpaikkaa, ei koulua, eikä oikeastaan mitään muutakaan, kuin se poikaystävä. Poikaystävällä taas oli perheen lisäksi kotikaupungissaan kaikkea edellä mainittua…

Jossain kohtaa kuitenkin sain työpaikan, me otettiin koira, sain ystäviä ja elämä tasottui. Silti vielä pitkään Ylivieskaan tultaessa ajattelin, että tämä kotini. Seurustelimme silloisen poikaystäväni kanssa viisi vuotta ja siinä ajassa olin jo ihan täysin kotiutunut Tampereelle. Alku vaan ei ollut todellakaan kovin helppoa. Mielestäni olin vähän liian nuori muuttaessani pois ”pesästä”, mutta tiedän, että kukaan ei olisi saanut minua puhuttua jäämään enää hetkeksikään Ylivieskaan.

Nykyään koen, että Tampereella minulla on kaikkea, mikä tekee minut onnelliseksi. Perhe, koti, työpaikka ja paljon rakkaita ystäviä. Olen onnekas, kun minulla on niin läheiset välit Miikan vanhempien kanssa. Meidän äiti vierailee meillä kerran kuukaudessa ja kuten olette huomanneetkin, me käydään aina välillä Ylivieskassa. En voisi silti enää kuvitella muuttavani Ylivieskaan, vaikka olenkin oppinut arvostamaan entistä kotikaupunkiani ihan erilailla kuin ennen. Ylivieskassa on kaikki tarpeellinen, asunnot ovat edullisempia, ihmiset välittömiä ja lapset saavat kasvaa rauhallisessa ympäristössä. Siellä on harrastusmahdollisuuksia, vähän kulttuuriakin ja hyvät kulkuyhteydet.

Halusin vain kertoa, että joitain asioista elämässä oppii arvostamaan, vasta kun niihin ottaa etäisyyttä, niin ainakin minulle kävi…

-Maj