Tänään pikavisiitillä Ikeassa.
Moi, olen Maj ja kärsin oudosta ongelmasta. Enkä oikein tiedä pitäisikö tässä nauraa vai itkeä? Olen analysoinut itseäni tässä parin viikon touhottamisen keskellä. Olen maalannut, vaihdellut tavaroiden paikkaa jokaisessa kotimme nurkassa, siivonnut, organisoinut, roudannut tavaraa autotalliin, mutta mikään ei tunnu auttavan, en ole tyytyväinen. Kaipaan niin kovasti muutosta, että löysin itseni sakset kädessä kylppäristä noin klo. 00:00… Ajattelin parturoida itselleni mm. otsiksen ja ehdin puoleen väliin, kunnes tajusin, että tämä on kyllä eeerittäin huono idea – ja keskeytin homman. Lopputuloksesta ei tullut kovin kaunis. Kampaajaystäväni Sape käski lopettaa touhun välittömästi ja soitteli eilen kampaamotukusta, että mitäs väriä mammalle laitetaan ensi viikolla. Kyllä tämä varmaan tästä, suuria muutoksia on luvassa työrintamalla – tekin kuulette niistä pian. Ehkä se tyydyttää vähän vaihtelunhaluisuuttani. Tuli myös mieleen, että neljä vuotta putkeen olen aina tähän aikaan joko a) ollut raskaana tai b) hoitanut puolivuotiasta vauvaa. Ehkä kahden vuoden kotona oleminen on tehnyt minulle tämän? Nyt ei vauvaa ole tulossa, ilmeisesti minun täytyy korvata se jollain muulla, äh…Enpä oikein tiedä, ei tässä ainakaan pelkkää syksyäkään voi syyttää. Se on selvää, että jos tämä hypermaniani jatkuu vielä pitkään, niin rauhalliselta ja tasaiselta aviomieheltäni loppuu pian ymmärrys (nytkin hän taputtelee sohvaa vieressään :D) Juttelin tänään vielä personal trainerini Anun kanssa, me tuumattiin yhdessä, että voisin aloittaa kuntosaliharjoittelut varovaisesti uudelleen, ehkä turhautumisia voi koittaa purkaa liikuntaan, mutta pitää huolehtia ettei ahnehdi liikaa.
Onko sinulla koskaan ollut vastaavaa fiilistä? Mikä siihen auttoi?
Kaikella rakkaudella,
Maj, Magicpoks
Minä haikailen välillä seesteisen ja hyvin vähän kiirettä sisältävän elämän perään, mutta tosiasiassa en varmaan osaisi elää sellaista elämää, sillä suvantovaiheissa meille on kertynyt noita hoidokkeja kahdesta kissasta koiraan ja lopulta vauvaan. Ja äitiyslomallakin piti aloittaa blogi… Toiset on luotuja touhuamaan?
http://kideblogi.fi/ilmansinuaolenlyijya/
Mulla tuli heti mieleen (jostain ihmeen syystä) että ”Ju-u-u- ju-uuu-ju-uuuu junat ja naiset ovat luotuja kulkemaan” :P
Voi Maj! Tuo kuulostaa niin tutulta! Itsellä samantyylinen vaihde päällä! :) Täällä myös kaivataan vastauksia siihen, mikä tähän auttaa.. Tsemppiä! Kyllä tämä tästä. Joku päivä :)
Kerron, jos vaan saan sen joskus selville. <3
Et ole yksin, Maj! Täällä myös vouhottaminen ja kaikenmaailman kouhkaaminen on ihan jokapäiväistä hommaa. Hermoja raastavaa, mutta kun ei oikein osaa olla touhottamattakaan. Ja pahinta kaikessa, että minä saan kehitettyä itselleni huonon omantunnon jos en tee mitään!
Terveisin yksi kanssatouhottaja
Jonna
Luin sun postauksen joulun tulemisesta. EN KESTÄ BTW niitä ihmisiä, joilla on lahjat jo nyt ostettuna ja ens kuussa kauniisti paketoituna. En kestä siksi, kun haluaisin itsekin olla sellainen ihminen :D
Mulla on ollut samanlaista touhottamista, mutta ei ole lapsia. Oon silloin yleensä ollut jollain tavalla tyytymätön omaan elämään, muutokset auttaa. Jos suuria muutoksia ei voi tehdä, paras auttaja mulla on ollut ehdottomasti liikunta, siihen saa purkaa ylimääräiset energiat. Illalla ei jaksakaan touhottaa kun on vetänyt täysillä spinningissä tai bodypumpissa. :) Aloitin säännöllisen liikunnan puoli vuotta sitten, oon ollut nyt puolen vuoden aikana mieleltä paljon tasaisempi ja toisaalta tyytyväisyys itseen on kasvanut kun huomaamatta on kiinteytynyt.
Sen uskon, treenit on jo sovittu :)
Mä luen ”Läsnäolon voima” kirjaa ja opettelen! Lue sieki on kyllä niin hyvä kirja!!!!
Mä voisin varmaan kans opetella ton kirjan ulkoa. :”/
Voi Maj, samassa olotilassa vellotaan täälläkin! Itse olen raskaana, la 3 kk päästä ja pitäisi saada koko maailma valmiiksi ennen sitä! Kroppa huutaa lepoa, mutta pää vaatii tohottamista ja säätämistä joka suuntaan. Rauhallinen, määrätietoinen ja tasapainoinen mies täälläkin on helisemässä jo välillä mun kanssa… Mikä siinä muuten onkin, että pääkarvat saa yleensä kokea konkreettisesti tämän epämääräisen muutostarpeen? :D Itsekin haaveilen otsiksesta, TAAS, vaikka se on jo kolme kertaa todettu, että luonnonkiharoilla keskellä otsista olevan hiuspyörteen kanssa, äärettömän huono idea. Tsemppiä syksyyn! Koitetaan välillä rauhoittuakin ;)
Niin, mut sä oot raskaana, silloin tuo kuuluu vahvasti asiaan! Voi miesparkoja :D Älä muuten leikkaa, ainakaan itse, hihhih!
Miten tuo kuulostikin jotenkin niin kovin tutulta. Jokaisen lapsen jälkeen, lapsen ollessa noin vuoden ikäinen olen miettinyt ihan samaa. Sitä tuntuu kaipaavan jotain uutta, mutta vaikka mitä tekisi, tunne ei vaan katoa. Uusi kampaus, uusi harrastus, uusi sisustus ja jopa uuden ammatin opiskelu, kaikkea kokeiltu. Aikanaan sitä on sitten taas rauhoittunut, ihan huomaamattaan. Katsotaan miten käy, kunhan tuo nuorimmainen ensi syksynä täyttää vuoden… Syksy on minusta muutenkin uuden alun aikaa, johtaisikohan tunne juurensa kouluaikaan jolloin uusi luokka-aste ja uudet asiat olivat joka syksyinen ilo?
Varmasti se voi olla? Jonkun tavallaan pitäisi ”alkaa” syksyllä, mutta kaikki pysyykin vain samana. Palataan asiaan taas ensi syksynä ;)
Voi rakas!! Mä niin tiiän olon, leikkasin kans otsatukan yks kerta keskellä yötä ja vaihdoin kämpässä järjestystä toisena yönä.. Mut kunnon jumppa auttaa! Tai kirja.. tai kutominen.. tai joku muu harrastus <3 oot rakas!
Mites toi kutominen? = hermoromahdus :D Kirja vois kyl olla ratkaisu, tekiks Fifty Shades -kirjat sut levolliseksi muuten?
Viime yö tuli taas valvottua kohta 11kk moniallergikko vauvani kipujen kanssa ja nyt selailen silmät ristissä töissä blogiasi kahvitauolla. Halusin vain sanoa, että kiitos tästä mukavasti kahvihetkestä. Blogisi on tosi kiva sekoitus kaikkea, mikä koskettaa minunkin arkeani ja sistustyylitkin sopivat yksiin. Harkitsen mm. to do.. liitutaulutarran ostoa ja toi sun uus yölamppu on kanssa tosi kiva :) Oletteko olleet tyytyväisiä todo-tarraan?
Mukavaa, rentoa ja rauhallista viikonloppua! Toivottavasti saat nukuttua uudistuneessa makkarissanne oikein makeasti ja pitkään tänä viikonloppuna <3
Tarra on ollut niin hyvä kuin se vain voi olla, siinä se on pysynyt :) Tällä hetkellä siinä lukee vanha muistutus ”Mene naimisiin!” Kiitos vielä kommentistasi, ihana kuulla, että siellä fiilistellään samoja asioita :)
Moro, täällä kans yks kouhottaja! :D Oon jo aikaa sitten hyväksynyt sen että tällainen mä vaan olen, en esimerkiks pysty yksin katselemaan elokuvaa kotosalla, koska ajatukset alkaa AINA harhailla ja huomaankin yhtäkkiä leffan pyörivän yksinään taustalla kun itse olen alkanut vaihtaa olohuoneessa järjestystä. Ainoa poikkeus on kesä! Silloin koti jää ihan rempalleen, roskat viemättä, astiat tiskaamatta, imuroidakin voisi… Mutta kesällä se ei vaan häiritse! Nyt syksyn tullen olen taas ryhdistäytynyt, siivouspäivä ON kerran viikossa ja siitä ei lipsuta! Olen tänäkin syksynä penkonut hulluna kaappeja ja marraskuussa olisi kirpparipöytä varattuna, jea! Jouluakin olen alkanut jo miettiä ja sitä, että millaiseksi haluan laittaa joulukotini…
En ehkä miellä tätä omalla kohdallani mitenkään huonoksi asiaksi, olen erittäin aikaansaava ihminen. Harvoin kotona pyörii mitään keskeneräisiä projekteja ja kämppä on aina siisti. Joskus olo käy kyllä liian levottomaksi, silloin auttaa pitkä hölkkälenkki tai kuntosali. Erilaisissa jumpissa tuleekin käytyä monena päivänä viikossa että saan pääkopan välillä nollattua. Siispä suosittelen sullekin vaikka sitä salillakäymistä, itse unohdan siellä kaikki kotona odottavat asiat ja pystyn keskittymään vain itseeni (:
Hyvä, että olet hyväksynyt oman touhukkaan luonteesi, niin sen pitääki olla. Olen samanlainen, mutta siksi huolissani, kun nyt olen vienyt asiat jotenkin hiukan, miten sen sanoisi.. överiksi? PT:n kanssa on jo treffit sovittuna! :)
Kun mikään ei riitä…nii-in..
Hetkessä elämisen taito, pysähtyminen — lapset sen osaa, aikuisella pitää opetella..
Olet niin oikeassa!
Ehdottomasti liikunnan kannalla ja yksi hyvä keino on se, kun oikeesti pakottaa itsensä pysähtymään hetkeksi päivän aikana, (vaikka sitten illalla, kun muut nukkuu); lukee esim.edes pienen hetken jotain super-koukuttavaa kirjaa. Tärkein ehkä on se, että saa ajatukset pois kaikesta muusta.
Turhautumisen tunne on siis hyvin tuttu itsellänikin ja eniten se harmittaa, kun se tarttuu muihinkin hermostuneisuutena.. tosin mies tunnistaa jo aika helpolla tämän ”aropupu/sähköjänis/pallokala kuivalla maalla – vaihteeni”, ja kehottaa silloin erittäin ystävälliseen äänensävyyn juoksemaan täysillä korttelin ympäri. Siinä kohtaa yleensä itsekin purskahtaa nauruun ja tajuaa taas hetkeksi vetää happea rauhassa..
Tsemppiä kovasti tähän syksyyn ja muista antaa itsellesi armoa arjessa, suorittaminen on out! :)
Voi miten huippu mies! Ja samaa mieltä tuosta suorittamisesta, tiedätkö mitä tapahtuu kun alan lukemaan hyvää kirjaa? Luen sitä läpi yön ja seuraavan päivänkin, kunnes se on luettu… :”/
Kun nuorempi lapseni täytti aikoinaan vuoden, mulla tuli kai jotenkin tarpeeton olo tai jotain, ja sitä yritti korjata touhottamisella. Piiiitkästä aikaa oli aikaa ajatella, liikaakin! Sitä mietti kaikkia ”pahoja” ajatuksia myös, jotka herättivät pelkoa itsen ja perheen suhteen. Ja kai siihen päälle putkahti vielä jonkin sortin kolmenkympinkriisi, jota poden lievänä kai vieläkin. Olin siis silloin 28v., nyt tasan 30v. eikä tää mene ohi;DD
Lasten kasvaessa arki helpottuu monellakin tavalla. Vauvat ja pienet taaperot imevät loputtomasti energiaa. Yhtäkkiä sitä energiaa ikään kuin jääkin yli ja voiskohan olla niin, että se purkautuu esim. touhottamisena?! Uusi harrastus tms. voi olla hyvä keino purkaa energiaa ja uskoisin, että jossain vaiheessa osaa (toivottavasti!) taas rentoutua ja lopettaa turhien ajatusten ajattelun=)
Mä olen nyt 28 – ja kriisiä pukkaa! Kiitos ihanista ajatuksista, toivotaan tämän olevan vain vaihe, kuten lapsillakin sanotaan aina olevan ;)
Tuota on liikkeellä! Itselläni on muutaman viikon päästä vuoden täyttävä tyttö ja 2,5v isosisko. Mietin jo kauhulla, että joko taas raskaana, mutta ei onneksi, tämä on jotain muuta.. Mitä, en tiedä! Mutta täällä on myös laitettu kotia uuteen järjestykseen, siivottu kaappeja ja kuumeisesti mietitty uusia juttuja, mutta nyt en huolestu, koska tätä on näköjään muillakin! :) Mukavaa( ja rauhallisempaa) syksyn jatkoa!
Pakko vielä lisätä tuo 3kympin kriisi, täytän 30 samana päivänä kun nuorimmainen vuoden. ;)
Kommenttiboksin perusteella tämä ”touhotusmoodi”näyttäisi olevan enemmänkin normaalikäytäntö, kuin poikkeus <3 Kiitos ihanasta viestistäsi.
Maj kuulostaa niin tutulta!<3
Täällä kanssa yks touhottaja! Ja liikaa energiaa mulla ei voi olla, sillä olen pian 8kk pojan äiti ja en oo kuukausiin nukkunu kolmea tuntia pidempiä yöunia. Ensin oli kuukauden kestävä nuha poikasella ja heti perään iski hampaiden teko urakalla! Mutta silti mun vaan täytyy touhottaa! Jatkuvasti uusia kotiin jotain juttuja tai muuta vastaavaa… En tiedä onko mulla joku kriisi päällä ku oon 22v ja menin just naimisiin ja sain lapsen ja koiratki löytyy ni jotenki sellainen mitä nyt fiilis… Mistä voisin seuraavaksi haaveilla?
Helppohan se on toisen sanoa, mutta sä tehdä ihan mitä minunkin pitäisi tehdä? Nauttia jo vietetyistä, ihanista häistä, nauttimaan pojasta ja hänen seurastaan – hetken ne ovat pieniä vain, keskittyä tekemään syyslenkkejä vaunujen &koirien kanssa… mutta nii-iiin, tiedän mitä tarkoitat :)
Kuulostaa erittäin tutulta, minulla oli tuo sama moodi päällä muutama vuosi sitten. Siihen osui lyhyehkölle ajanjaksolle valmistuminen opinnoista, uusi työpaikka, uuden kodin etsintää ja raskauskin.
Jotenkin oli koko ajan sellainen olo, että pitäis vielä tuo ja tuo saada tai saavuttaa, sit kyllä olisin tyytyväinen. Tai jos tuo olisi toisin, niin silloin olisin tyytyväinen. Mutta en sitten kuitenkaan ollut. Osa ongelmasta syntyy mun mielestä vertailusta. Siitä, että näkee toisilla jotain mitä haluaisi, tai mitä kuvittelee haluavansa. Loputtomiin tuota ei kukaan jaksa, jossain vaiheessa siihen tulee stoppi.
Jos vauhtiveikon aviopuoliso sattuu olemaan rauhallinen ja sellainen ”kerro ongelmasi, niin yritän keksiä sulle siihen ratkaisun”-tyyppinen (niin kuin mun mies oli ja on), tuo vaihe on hänellekin todella kuluttava. Että vaikka kuinka tarjoaa ratkaisuja. niin ei se toinen ole mihinkään tyytyväinen.
Minulla auttoi lopulta se, että ihan tietoisesti muutin suuntaa. Ihan joka päivästä aloin kaivamaan esiin hyviä asioita, niitä, jotka jo ovat hyvin. Vaikka väkisinkin jonakin päivänä. Älä ymmärrä väärin, en tarkoita, että pitää teeskennellä jotain happyhappyjoy:ta, mutta kun opettelee etsimään ja miettimään noita olemassa olevia hyviä juttuja, siitä tulee lopulta luontevaa ja pakottamatonta. Tietty sisäänpäin kääntyneisyyskin, ainakin hetkellinen sellainen, ehkä tuohon tarvitaan. Koska se ongelma on oman pään sisällä. Jostain toisesta voi vaikuttaa ihan pöllöltä jos on hirveän tyytyväinen johonkin vaahteranlehtien väriin, mutta itsellä se rauhoittaa, pakottaa pysähtymään ja olemaan enemmän hetkissä eikä jossain (kuvitteellisessa) tulevassa.
Toivottavasti sait tästä tajunnanvirrastani edes jotenkin kiinni. Rauhallisempaa viikonloppua!
Hei Karla,
Et tiedäkään miten paljon sain tuosta sun viestistä. Kiitos ihan älyttömästi <3 Mä olen pyöritellyt tätä asiaa, uskon että se on osaksi luonnekysymyskin, mutta ei mulla aina ihan näin ns. lujaa ole mennyt. Oon osannut aikaisemmin myös chillata, kesät ovat aina helpompia, olen silloin parhaimmillani ja jotenkin onnellisempi. Toinen juttu, mikä välillä ahdistaa on oma temperamentti, jatkuvasti koitan laskea viiteenkymmeneen, että pääsen pahimman puuskauksen yli. Varmasti näissä jutuissa on niin monta monessa, ehkä se tästä hiljalleen, kun nämä asiat kerran jo tiedostaa.
NiiN tuttua ja helpotusta sain kolmannesta lapsesta;)
Uuu-uu, apua :D Ei meille, ei nyt. :)
Mulla on ollut tuo sama tosi pahana pari kertaa. Se purkautui mulla ihan raivopäiseen sisustamiseen, mm. yökaudet pakotin miehen tapetoimaan, heh. Nyt kolmannen lapsen jälkeen tuntuu, että oon täysin tyytyväinen, se oli mulla se puuttuva tekijä.
Mua pelottaa nää kommentit, missä sanotaan, että kolmas lapsi oli puuttuva tekijä. Iiiks <3
Tiedän ihan tarkalleen ton fiiliksen ja kärsin siitä ihan tälläkin hetkellä. Se on tosi harmi, kun kakki on periaattessa hyvin ja jopa paremin, mut sit kaipaa kuitenkin jotain. Jotain uutta, kun vanhaa tuuttaa jo korvista ulos :) Plus, että nytkin tiedän isoja juttuja olevan tulossa, mutten malta odottaa kun tahdon muutosta nyt ja heti! Hahha, ehkä pitäisi ihan vaan tietoisesti tarkastella tätä hetkeä ja opetella viihtymään siinä…
http://mayopic.blogspot.se
Niin, miksi se oikein toimiminen on niin hiton vaikeaa, vaikka tiedostaa, että mitä pitäisi tehdä?!
Karlalta tulikin oikein hyvä kommentti, samaistun! Yleensä tuo kuvailemasi touhottaminen on juuri epätyytyväisyyttä, sitä että jotain pitäisi muuttaa eikä oikein edes tiedä mitä. Voisiko sinulla olla nyt vaihe että ”kaikki” on saavutettu, lapset hankittu, häät pidetty jne. Ja ehkä olet palaamassa täysipainoisesti työelämään? Pysäyttää miettimään oliko tämä tässä? Itse oon myös ailahteleva luonne, kaikkea uutta pitäisi kehitellä kokoajan, vaikka oikeastaan kaikki on hyvin just nyt ja tässä. Mullakin on täällä ihana vauva kotona ja elän elämäni ehkä parhainta aikaa. Sullakin on kaikki rakkaat siinä ympärillä. Tsemppiä touhottamisen taltuttamiseen! :) ps. takkisi on aivan ihana
Se on se hemmetin hölmö olo. ”Oliko tää nyt sitten tässä vai?!?!?” Ihanku märkä rätti iskettäis vasten kasvoja. Sellanen paniikinomanen tunne, että tää ei yksinkertaisesti VOI olla tässä.
Mä kun luulin olevani yksin tän asian kanssa.
Note to self: Tämä on tässä ja nyt – nauti! Kiitos viestistäsi :) Ja niin ihan totta, Karla kirjoitti hyvin osuvasti ja ihanasti :) Kiitos kovasti, enköhän mäkin tästä vielä opi jotain! :)
Tunnistan tuon tunteen ja ainakin minulla juuri niiden isojen tuloillaan olevien muutosten toteen käyminen vasta rauhoitti tilanteen ja poistivat epämääräisen levottoman olon. Viimeiset kuukaudet ennen kotiäitiyden loppumista, töihin paluuta ja muuttoa uuteen kotiin olin todella rauhaton. Toki omakotitaloon muutto uudelle alueelle ja luopuminen vanhasta arjesta oli muutaman viikon ajan pienen kriisin paikka mutta nyt täytyy sanoa että olen onnellisempi ja levollisempi kuin koskaan. Tavallaan kaikki perustoiveet elämässä ovat nyt toteutuneet joten se tuo sitä rauhaa eikä ole kiire enää mihinkään.
Toivotaan että levottomuus helpottaa!
Ihana kuulla, että siellä on kaikki nyt hyvin :)
Tää syksy on ollut mullekin erityisen vaikea juurikin tuon takia. Lopetin jopa blogini sen takia, että yksinkertainen ahdistus sitäkin kohtaan iski joka päivä. Maalasin makuuhuoneen seinät, sisustin työpisteeni töissä uudelleen, värjäsin hiukseni vaaleaksi ja nyt on vaihtumassa pojan huoneen sisustus. Tekisi mieli ostaa uusi auto, vaihtaa keittiö, keksiä jokin uusi harrastus, vaihtaa työpaikkaa, aloittaa opiskelut, uusi vauva, säästää iso summa rahaa, löytää jokin uusi fiilistelybiisi,……. Jotain haen nyt tällä uudistumisvimmalla, enkä tiedä mitä. Turhauttaa ja ahdistaa. Kaiken pitäisi olla hyvin ja kaikki onkin, mutta kun…. Nyt odotan vain joulua. Se tuntuu kaiken päätepisteeltä. Sellaselta onnelliselta lopulta tälle.
Nyt mä vain yritän saada nämä mun levottomat jalat paikalleen ja pääni rauhoitetuksi :’D
Mitä ihmettä, mä oisin voinut kirjoittaa tuon sun kommentin! Ostettiin uusi auto, maalsin seinät, aloin vaalentamaan hiuksia ja mitä vielä… Haluaisin ehkä muuttaa, lähteä häämatkalla, järjestää juhlat, tehdä blogin ohessa toista työtä, olla silti kotona, harrastaa jotain liikuntaa – mutta lisäksi myös jotain luovaa. Kaikista eniten haluaisin oppia nauttimaan siitä paljon puhutusta hetkestä, haluaisin olla haluamatta mitään, unelmia saa toki olla, mutta… Sä varmaan tiedät, mitä tarkoitan? Mäkin odotan kovasti aina joulua, sen jälkeen vuoden vaihdetta, mutta pelkään eniten aikaa niiden jälkeen, koska silloin ei tapahdu mitään, pelottava kevättalvi sapuu kavalasti väsymyksineen ja on liian pitkä aika kesään. En kestä itseäni.
Mä tiedän, mitä sä tarkoitat. Eilen sytyttelin kynttilöitä ja riehuin perheen kanssa. Tietysti olin ilossa täysillä mukana, mutta sellanen pienen pieni juttu, että se ahdistus ei vieläkään lähtenyt. Mä niin yritän nauttia hetkestä.
Koo viime kevät ja kesä olivat niin ravisuttavia, että nyt, kun on aika nauttia hetkestä, mä en kykene siihen. Mä diagnosoin itelleni jo kaikki maailman taudit ja lopulta vaan tajusin, että mä kärsin vitamiinin puutoksesta. Yhden hyvän ystävän kanssa sit lopulta päädyttiin siihen, että mulla on jonkunlainen ”burn out” (siis vihdoin, kun avasin suuni kertoakseni, että kaikki ei ole hyvin). Liian paljon tapahtu yhdellä kertaa, eikä kaikki suinkaan olleet hyviä asioita (esim tossa keväällä oltiin pojan kanssa kahen viikon välein lastenosastolla 3-4 yötä hengitysahdistuksien takia). Ja nyt, kun kaiken pitäisi olla hyvin, mä en yksinkertaisesti osaa nauttia siitä.
Päädyin nyt siihen ratkaisuun, että otin talviloman töistä nyt jo ja vietän aikaa pojan kanssa. Ja tietysti teen sitä, mistä nautin ihan suunnattomasti ja joka saa mut satavarmasti rentoutuneeksi: siivoillen kämppää lattiasta kattoon :D
Mulla on samanlainen fiilis. Ihmettelen elämää, pohdin mitä tekisin kun en halua jatkaa enään samalla tavalla. Neuvoa en osaa antaa, homma kun on aivan kesken vielä :D Tsemppiä meille siis!
Kerrohan sitten, että miten sun kävi? Tsemppiä meille, tosiaan :))
Hahhaa! Toki! Tosin luulen, että aikaa tämä projekti voi viedä :D Mutta toisaalta,välíäkö sillä jos suunta on oikea :)
Mukavaa sunnuntain jatkoa!