…You will never get out of it alive.

Inspiroiduin kirjoittamaan tätä postausta luettuani vauva.fi:n kuumana käyneen viestiketjun ”pieni bloggaaja tietovista” , jossa parodioidaan bloggaajia ja ihmiset arvuuttelevat sitten, että kenestä bloggaajasta on kyse. Nauroin vedet silmissä, sillä osa teksteistä oli aika osuvia, kaikella rakkaudella. Mulla ei nykyään ole muutenkaan vaikeuksia nauraa itselleni, vaikka varmasti joskus on ollutkin. Tarkoituksellinen ilkeily on asia erikseen, se ei naurata ketään.

”Tässä näytille tää mun hehkeä kotimutsi-asu jossa kehtaa ehkä kartsallekin lähteä, vai mitä? Bongasin nää popot ihanan tsokoliinin (klik) avustuksella Turusta (terkkuja murut!). Onhan tää asu vähän musta… Mutta mä yritän tsempata värien käytössä. Tepsukalla minirodinilta saatu asu ja meidän pikku jäbällä gugguun rotsi ja popin housut, aika makeet, eikös? Ihanaa viikonloppua! Palataan linjoille mutta nyt tuolla kuulostaa siltä että mutsia kaivataan… :D”

Hassuttelusta ja itselleen nauramisesta keskustelimme myös blogityttöjen kanssa Naantalin reissulla. Olen kuullut minuun tutustuneilta tyypeiltä, että minusta saattaa helposti saada vakavan, kylmän ja varautuneen ensivaikutelman, vaikka itse sanoisin olevani aika avoin ja rempseä tyyppi. Toisaalta, on mulla aika paljon päinvastaisiakin kokemuksia tutustumisesta, esimerkiksi Charin tapasin ekaa kertaa lentokentällä ja siitä seuraavat 12 tuntia lentokoneessa puhuin niin paljon, että naamani tuli kipeäksi. Jotkut ystävyyssuhteideni alut ovat olleet myrskyisiä. Alunperin töissä tapaamani Annen kanssa kohottelimme varautuneesti kulmia toisillemme. Työpaikan illanvietossa kuitenkin jaoimme huoneen ja aamulla hän sanoi, että ”en ole sillä tavalla aamuihmisiä ja haluan olla rauhassa”, siitä välittämättä jatkoin vaan höpöttelyäni. Anne oli tuolloin mielessään tuumannut, että ei tässä ole varmaan mitään vaihtoehtoja, meistä tulee ystäviä. Ehkä joidenkin ihmisten kanssa tarvitsen enemmän aikaa lämmetäkseni, mutta silti, kylmä? What? :D

Moni ei ehkä mieltäisi ystävääni ja kollegaani ”tsokoliinia” eli Hennaa äkkiseltään kovin hulvattomaksi, vaikka hänellä on huikea huumorintaju ja levottomat läpät, puhumattakaan Charista, se nainen pystyy nauramaan omalle tyylilleen ja kommelluksilleen – ja usein kiusoittelenkin häntä, että jännityksellä odotan onko hänen asunsa tänään musta, valkoinen vai mustavalkoinen? Ei sillä, etteikö Charilla olisi harkittu, upea ja klassinen tyyli.

Myös lapseni aina sanovat, että ”toiselle ei saa nauraa”. Ei toiselle saakkaan räkättää pahantahtoisesti, mutta toisinaan tekee hyvää vähän nauraa toiselle ja etenkin itselleen. Raja ilkeilyn ja hyväntahtoisen hassuttelun välillä on kuin veteen piirretty viiva, lapset eivät ehkä tätä oikein vielä ymmärrä. Ihan ensi tapaamisella en lähtisi heittämään vitsiä kenenkään hiustyylistä, enkä sellaista toisiltakaan toivoisi. Vahvoissa ystävyyssuhteissani pystyn vastaanottamaan kyllä kieltämättä aika paljon dissaustakin ja se on ihan jeba.

Nauru tekee hyvää.

Kameran takana oli Mona, häneen olen tutustunut ihan hiljattain, mutta siinä vasta pirtsakka, avoin ja hauska tyyppi.

-Maj