Tiedättekös, äideillä on toisinaan sellainen paha tapa kilpailla siitä kenellä on rankinta kotona tai lasten kanssa? Vatvoimme tätä asiaa eilen ystäväni kanssa pikkutunneille saakka ja jäin vielä senkin jälkeen mietiskelemään, että se asia todellakin on näin, mutta miksi?
Lähtökohtaisesti me kaikki ihmiset (myös äidit, hoho) olemme erilaisia – se mikä yhdelle on sopivasti, on toiselle liikaa ja kolmannelle liian vähän. Toisella arki ja elämä rullaa helposti vaikka neljän lapsen kanssa, mutta yhden lapsen äidillä voi olla ylitsepääsemättömän rankkaa.
Ystäväni sai kunnon ”kurinpalautuksen” eräältä häntä hiukan vanhemmalta naiselta, joka oli yksinhuoltajana kasvattanut vuoden ikäerolla syntyneet pojat. ”Älä sinä valita, sulla on mies, minä kuule hoidin lapseni ihan yksin. Sinulla ei ole oikeutta valittaa mistään, koska sinulla on mies apuna”. Ystäväni oli vaan kylmänviileästi todennut, että jokaisella meillä on omat taakkamme kannettavana ja että arki pienten lasten kanssa on toisinaan rankkaa, varmasti ihan jokaisella. Ihan pöyristyttävää käytöstä tältä naiselta, tarinan kuultuani mun teki mieli siltä istumalta painella ojentamaan tätä muikkelia. Helpolla ei varmasti pääse kukaan yksinhuoltajana, se on varmaa, mutta ei se miehen olemassaolo automaattisesti tee arjesta helppoa. Ei etenkään ystävälläni, kahden pienen lapsen ja koiran kanssa. Hänen miehensä asuu viikot poissa kotoa, eikä heillä ole isovanhempia tai sukulaisia apuna.
Toisena esimerkkinä on kahden tai useamman lapsen äidin päivittely siitä, että kuinka helppoa on yhden lapsen äitinä. ”Mitä sekin valittaa, yhden lapsen kanssa elämä oli niin helppoa. Nukkuisi vaikka silloin kun se vauvakin nukkuu”. Vastaavaa päivittelyä kuullessani näen punaista ja höyry nousee korvistani, sillä kokemuksestakin jo tiedän, että jotkut tapaukset eivät vaan nuku – ja sitten kun ne nukkuvat, niin äiti voi olla niin väsynyt, että ei enää itse saa unta. Voin kuvitella kuinka pahalta toisen sanat saattavat tuntua, etenkin jos itse on lopen uupunut, kokee olevansa epäonnistunut tms.
Sitten on myös ne arjen sankariäidit, jotka kertovat mistä kaikesta he selviävät, eivätkä koskaan ole valittaneet – joten muidenkin kuuluisi vaan nostaa leuka ylös ja purra hammasta. Myös äidin ”helpolla pääseminen” aiheuttaa kateutta ja sehän on selvä juttu, että kyllä siinä äidissä jotain vikaa on oltava. ”Tuo mamma vaan ravaa kuntosalilla ja pynttäytyy, voi lapsiraukkoja, mamma ei välitä kuin itsestään”. Jep, right, onhan näitä vaikka kuinka, kotiäidit vastaan uraäidit jne…
Kannattaisi vaan pitää mielessä, että et voi ikinä tietää toisen tilannetta, vaikka luulisitkin tietäväsi – joten älä arvostele. Kaikilla meistä, ihan jokaisella, on omat taakkamme kannettavana, toiset asiat näkyvät kaikille, jotkut asiat pidetään vain itsellä. Varmasti olen myös joskus itse sortunut arvostelemaan – ja se kyllä hävettää. Haluaisin, että me mammat olisimme automaattisesti samalla puolella, toistemme tukena, eikä kilpailemassa toisiamme vastaan. Mitalia kun tästä ei kenenkään kaulaan tipahda, sillä äitiys ei ole kilpailu.
Uskotko sinä muuten, että jokaiselle annetaan vain sen verran kuin jaksaa kantaa? Itse en usko, sillä osa meistä sortuu liian painavan taakkansa alle. Ajattelen silti, että siitä raskaammasta taakastakin voisi selvitä, jos siihen saisi kantoapua <3
-Maj
Ihana maj, niin täyttä totta kirjoituksesi <3
<3 Kiitos paljon.
Ihana maj, niin täyttä totta kirjoituksesi <3
Tuo on ihan totta! Eri ihmiset jaksavat esim unettomuuttakin ihan eri lailla. itse olen pienestäkin valvomisesta yöllä ihan itku kurkussa ja seuraava päivä menee sumussa. Miehellä taas ei tunnu juuri missään. Samalla lailla myös muut asiat voivat olla toiselle helppoja toiselle puolestaan vaikeita. Ei sitä voi arvostella muiden pärjäämistä ja jaksamista, jos ei oikeasti tiedä mikä on tilanne ja mitä juuri se ihminen jaksaa ja pystyy kestämään.
Juuri kirjoittelin itsekin tuosta (http://nauravanappi.blogspot.fi/2015/04/muistathan-kayttaytya.html), että kun toiset äidit arvostelevat toisiaan niin helposti, vaikka pitäisi olla samalla puolella ihan niinkuin sinäkin totesit tuossa lopussa.
Helou! Mä käyn kurkkaan sun tekstin, kiitos paljon viestistäsi :) En tiedä onko tämä äitien välinen kisa tai arvostelu ihan maailmanlaajuinen ilmiö, vai ollaaks me suomalaiset vaan poikkeus?
Olisi mielenkiintoista kyllä tietää, että onko tää vain meidän erikoisalaa vai onko tosiaan maailmanlaajuista! Mulla ei oo ketään ulkomaalaista kaveria keltä kysyä, mutta voisin kuvitella, että ainakin jenkit saattaisivat olla hyvinkin kilpailuhenkisiä ainakin varustetasopuolella :)
Tosi hyvä kirjoitus!! Yhdyn tähän! Itse jopa välillä välttelen yhden äidin näkemistä,koska itselläni tulee joistain asioista tunne,että ihan kun äitiydessämme tekemät asiat olisivat kilpailua.
Voi ei, onpa kurja kuulla :/ Ehkä tästä voisi jotenkin kauniisti hänelle koittaa sanoa, vai voisiko?
Mä en oo vielä ainakaan päässy tuohon äitien vertailuun, tosin äitiyttä onkin vasta 3 kuukautta takana. Sen sijaan kun lapsettomat ystäväni valittaa väsymystä niin huomaan aina miettiväni mielessä, että sinä se et tiedä väsymyksestä mitään, onneksi olen onnistunut pitämään suuni kiinni, koska ei väsymys ole pelkästään pienten lasten äitien ”etuoikeus” :D
Jep, toisen yöunista voi olla niiiin kateellinen, mutta ehkä sen voi sanoa ääneen, eikä katkeroitua? :P
Ja joillakin lapsettomillakin voi olla itsestä riippumattomia univaikeuksia/unettomuutta ja sen takia väsyttää. Ei ole varmasti kiva kuulla kommentteja, että helppoahan sulla, sen kun nukut millon huvittaa :)
Ei kannata katkeroitua tai vertailla ongelmia, saati vähätellä että toisen ongelma on pienempi:) eikö tämänkin ongelman voi jakaa? Itse naureskelimme yhdessä 4 lapsen äidin kanssa unettomuudelllemme vaikka minulla eri syyt kuin hänellä. Tuohan on sama jos sanoisi ”sinä et tiedäkään vielä kivusta, väsymyksestä ja rasituksesta mitään koska et ole synnyttänyt ja sinulla ei ole lapsia!”. Eihän se näin mene:)
Tai jos reumaatikko ja syöpäsairas ihminen väittelisivät kumpi on kokenut enemmän kipua. Se ei ole verrannollinen asia vaan asia joka voidaan Jakaa yhdessä!
Hyvä kirjoitus, Maj! Olen tuore äiti tältä vuodelta ja olen huomannut pohtivani äitiyttä paljon vauvani syntymän jälkeen. Myönnän syyllistyneeni arvosteluun, mutta kuten sinäkin sanoit, niin se hävettää. Äitiyteen kohdistuu nykyään suuret paineet ja viimeisimpänä olen omalla kohdallani miettinyt vauvan itkua julkisella paikalla (mikä on toki täysin luonnollinen asia). Jostain kumman syystä koen kuitenkin pikkuvauvani itkun julkisella paikalla ”noloksi” tai jollain tapaa omaksi syykseni, tai ainakin ajattelen automaattisesti että kanssaihmiset katseillaan tarkoittavat sitä… Apua! Mielenkiintoinen matka äitiyden maailmassa on vielä alussa. Pitää todellakin muistaa olla armollinen itselle ja muille <3
Oman vauvan itku on ainakin mun mielestä aina ollut hyvin hermostuttavaa, etenkin jos se jatkuu, vaikka mitä tekisi. Mä koitan aina olla semmosissa tilanteissa, joissa jonkun toisen lapsi/vauva itkee (vaikka just kassajonossa) niin empaattinen, kuin vaan pystyn, aika harva varmaan oikeasti tarkoittaa mitään pahaa katsellaan? Ihanaa kevättä ja toivotaan, että itkut siitä vähenee!
Ihana kirjoitus!! Muistaisipa kaikki sen, ettei toisen taustoja tosiaan voi tietää. Itse olen tahattomasti lapseton ja välillä saa kyllä kuulla sellaisia kommentteja, että oksat pois. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa kun minulle on sanottu että ”ei sulla voi olla raskasta koska sulla ei oo lapsia” tai ”sä voit vaan olla työpäivän jälkeen tekemättä mitään, koska sulla ei oo lapsia.” Kommentit sattuu aika syvälle, varsinkin jos sanoja tietää lapsettomuudestani. Itse yritän olla arvostelematta äitejä, mutta toivoisin ettei minunkaan vaikeuksiani vähäteltäisi koska en ole äiti. Kiitos blogistasi, oot yks lemppareista! ☺️
Voi ei, mulle tuli tästä niin paha mieli, voimia sinne <3 Tämä oli kuitenkin niin tarpeellinen kommentti, joka varmasti herätteli monia. Kiitos itsellesi.
Todella hyvä kirjoitus ja mainioita pointteja toit esille! Toivottavasti moni tämän tekstin myötä pohtii omaa käyttäytymistään. Haluaisin kuitenkin vielä lisätä yhden näkökulman. Itse en siis ole äiti, mutta olen monet kerrat havainnut joidenkin äitien nostavan aika usein ns. äitikortin esille, esim. ”Ethän sinä voi tietää, kun ei sulla oo lapsia” jne. Tässäkin kohtaa on kuitenkin hyvä miettiä sitä, että vaikka kaikki eivät olekaan äitejä eivätkä näin ollen ole äitiyttä kokeneet, voi heillä olla juurikin muunlaista taakkaa harteillaan. Monesti törmää siihen, että äidit arvostelevat ei-äitejä siitä, etteivät he voi tietää kuinka rankkaa lasten kasvattaminen on. Totta, mutta elämässä on paljon muutakin, joka voi tehdä elämästä rankkaa. Äitien olisi hyvä pitää mielessä, että siinä missä ei tulisi arvostella toisia äitejä, ei tulisi myöskään arvostella yhtään ketään, eikä varsinkaan äitiyden verukkeella. Me kaikki olemme ihmisiä, erilaisia sellaisia erilaisine elämäntilanteineen, ja kuten hienosti totesit, koskaan ei voi tietää toisen tilannetta täysin. Jokaisen etu olisi, että voisimme auttaa toinen toisiamme kun taakka meinaa käydä liian ylivoimaiseksi. Jo pienillä teoilla pystymme vaikuttamaan omaan ja toisten jaksamiseen.
Olen niin samaa mieltä kanssasi MillaK! Minuakin harmittaa tuo ”äitikortti”, jonka jotkut nostavat toisinaan esiin. Ihan niin kuin se, että on äiti, nostaisi automaattisesti arvoasteikossa lapsettomien yläpuolelle ja oikeuttaisi inhottavaan marttyyimäiseen käytökseen. En tiennytkään, että lapsen ulos pullauttaminen vaikuttaa suoraan aivokapasiteettiin! ;) No, onpa niitä arvostelijoita toki kaikissa ihmisryhmissä. Kaikenlainen keskinäinen ilkeily ja kisailu saa mulla kyllä niin karvat pystyyn. Ystävällisyydellä ja kannustamisella saisi paljon enemmän hyvää aikaan. :)
Just näin! Tosin välillä tulee itsekkin tähän arvosteluun sorruttua, mutta hetken kuluttua mietin, että eipä ollut reilua, jollen tiedä ihmisen tilannetta kokonaisuudessaan. Toisaalta, jotkut nyt vaan pääsevät elämässä helpommalla kuin toiset, sille ei voi mitään eikä siitä auta katkeroitua.
Ps. mua sitten ärsyttää tuo ”mamma”-ilmaisu.. itse olen äiti, mutta en missään nimessä mikään mamma!! :D
Olipa hyvin sanottu! Lisää tällaista positiivisuutta kaikille. Ihanan esimerkin annat ja ihana että näin ajattelevia ihmisiä on. Mitä sitä muita arvostella, kun kaikki ovat niin erilaisia ja tilanteet myös. Tuli hyvä fiilis tästä.
Totta! :/ Olet aikaisemminkin kirjoittanut vähän vastaavista asioista, jaksamista ja sellaisesta, kuinka yhden lapsen äidin jaksamista ei voi tulla kolmen lapsen äiti vähättelemään, koska voihan kuka vaan, lapsetonkin väsähtää/masentua. Elämässä on aivan riittävästi meillä jokaisella asioita, jotka painaa maahan, laittaa kipuilemaan ja väsähtämään. Ja tosiaankin, be kind, always, because everyone you meet is fighting a battle.
Olen pitkään lukenut blogiasi,ensimmäistä kertaa on pakko kommentoida. Aivan mahtava kirjoitus! En itse valitettavasti ole äiti vaikka kovasti sitä toivonkin. Voin siis samaistua tekstiin käänteisesti ”helppohan sinun on kun sinulla ei ole lapsia” jne. Nämä sanat satuttavat.
Hyviä pointteja, niin sun kirjoituksessa kuin kommenteissakin. Mä muistan niin elävästi, kun esikoinen oli koliikkivauva eikä nukkunut ikinä ja väsymys oli sitä luokkaa, etten tiennyt sekoanko seuraavaksi vai mitä tapahtuu, niin siskoni (silloin lapseton) valitti väsymystään, niin suurin piirtein meinasin murhata hänet tai vähintään lyödä. Ajattelin, et hänellä ei ole mitään oikeutta valittaa väsymystä, koska se on aiheutettu vain siitä ei ole viitsitty mennä tarpeeksi ajoissa nukkumaan. :D Onneksi en missään vaiheessa sanonut hänelle mitään, olisin katunut syvästi myöhemmin. Todellakin toisten väsymyksen arvostelu joutaisi romukoppaan, se oma väsyminen on jokaiselle yksilölle täyttä totta, eikä sitä helpota vertailu toisiin.
Itse olen myös muutaman kerran törmännyt satuttaviin kommenteihin esikoiseni ollessa vauva. Ensimmäiset kuukaudet äitinä itkuisen ja moniallergisen vauvan kanssa olivat rankkoja, ja juuri niihin aikoihin saamani kommentit lähes tuntemattomilta naisilta ovat jääneet mieleen erityisen hyvin. Jännä juttu, että ne tulivat nimenomaan vanhemmilta naisilta.
Koitetaan me äidit (ja naiset) mielummin olla toinen toisillemme tukena ja tsempparina, ei arvostelijana.
Minä uskon, että jokaiselle annetaan sen verran mitä jaksaa kantaa. Se on vaan omasta asenteesta kiinni haluaako selvitä. Totta kai jotku asiat on varmasti todella painavia taakkoja harteilla, mutta se usko parempaan ja kevyempään tulevaan kantaa yllättävän pitkälle. Tätä kuvaa parhaiten lause ”everything will be okay on the end, if its not okay, its not the end”.
Ja nyt varmasti joku sanoisi, että en itse ole joutunut kantamaan mitään harteilla. Kyllä olen. Avun pyytäminen silloin kun taakka käy liian rankaksi ei aina kaikilta onnistu. Oma halu selvitä ja kokea vielä se helpompi elämä. Jokainen on yksilö ja toisia ei pitäisi arvostella jos ei ole kulkenut hänen kengissään samaa matkaa. Itseni ainakin jokainen vaikeus on opettanut nöyräksi ja kiitolliseksi ja ajan kanssa olen oppinut, että kaikesta pääsee takaisin jaloilleen jos vaan jaksaa yrittää.
Hyvä aihe ja hyviä sanoja. Itse olen lapseton ja usein kuulee sanontaa siitä että en tietäisi elämästä mitään kun en ole äiti..? Aika noloa sanoisinko. Tämä äitien vertailu nostattaa myös kulmakarvani. Olen jopa pelolla välillä miettinyt, että ehtiikö siitä äitiydestä nauttimaan ollenkaan jos jokaisessa mammakerhossa tai jopa ruokakaupassa äidit ottavat mittaa toisistaan… Usein kuulee kun äidit ihan ääneen arvostelee toisten lapsia tai kasvatusta. Pöyristyttävää. Nykyään ajattelen että tällaisilla arvostelijoilla on itsellään ongelmia.
– Everyone you meet is fighting a battle you know nothing about. Be kind. Always.
Hyvin ja osuvasti kirjoitettu Maj! Olen samaa mieltä, ettei kannattaisi arvostella toisia, koska ei voi mitenkään tietää koko tarinaa toisen takana. Olemmekohan me suomalaiset naiset vähän huonoja pyytämään apua? ”Suomalainen sisu” ja silleen, ”mennään läpi vaikka harmaan kiven”.. Mielestäni avun pyytäminen on sitä todellista vahvuutta, koska se ei ole helppoa. Itse koin neuvolan kautta saatavan ennaltaehkäisevän perhetyön kuopuksen vauvavuoden pelastukseksi. Tästä kiitos kuuluu kyllä miehelleni, joka otti neuvolaan yhteyttä. En tiedä olisinko itse saanut soitettua. Mukava täti kävi säännöllisesti kerran viikossa ja minä sain nukkua. Luksusta! Jos olisin jaksanut, olisin voinut lähteä vaikka kaupungille tapaamaan ystäviä, mennä jumppaan tms. Suosittelen tätä palvelua lämpimästi kaikille! Siitä maksetaan vain nimellinen korvaus tulojen perusteella. Enkä suostunut tuntemaan itseäni epäonnistuneeksi <3 Tsemppiä kaikille elämäntilanteeseen katsomatta!
Hyvä kirjoitus. Mä sain tästä asiasta itsekin hyvän muistutuksen taas jokin aika sitten. Itse olen siis yh, ja en tykkää asiasta valittaa tai itsesäälissä kieriskellä sillä mulla on todella mahtavasti apua saatavilla niin perheenjäsenistä kuin ystävistä ja lapsen isä tiiviisti kuvioissa. Se, mitä kuitenkin kaipaan vuosien sinkkuuden jälkeen on enemmän se henkisen taakan jakaminen, se että joskus voisi rankan päivän jälkeen olla jonkun toisen kanssa hiljaa, sellaiset pienet jutut. Lapsen hoitopaikan perheistä erityisesti yksi on aina tuntunut jotenkin juuri sellaiselta mitä itsellekin haluaisin ja heikkona hetkenä kadehdinkin, tiiviin ja lämpimän oloiset välit ja yhdessä tekemisen meininki. Kunnes toinen vanhemmista kertoi minulle toisen muuttaneen hetki sitten pois.
On niin helppoa luulla tietävänsä jotain toisen elämästä. Vaikka usein ne käsitykset taitavat enemmänkin kuvastaa ihan meidän omia ajatuksia ja niiden vahvistamista. :)
Itsekin kuulen kahden vanhemman perheistä toisinaan, miten helppoa mulla on, kun saan niin usein ”omaa aikaa”, ilman lasta. Niin, tosiaan… Juuri silloin on helppoa, mutta en mä silti haluaisi joutua olemaan lapsesta erossa. Ja arjessakin on usein aika rankkaa yksin, talous on tiukilla kun siitä on yksin vastuussa… On niin helppo nähdä se vihreä ruoho aidan toisella puolella. Kun vaan sekä itse, että muutkin, muistais keskittyä siihen ihan omaan elämään ja siihen mikä juuri siinä on ainutlaatuista ja hyvää! :)
Vaikka kirjoituksessasi hyvä pointti onkin, on pakko hieman kommentoida tätä yh vs. mies mukana menossa. On melko eri kantaa se vastuu kokonaan YKSIN kuin se, että sulla on se puoliso siinä elämässä mukana. Sulla on joku, joka sun kanssa vastuun kantaa ja joku, joka sun kanssa lapsista huolehtii. Vaikka se isä sitten ne viikot muualla asuisikin, silti se on siinä sun kanssa niitä asioita jakamassa. Yksinhuoltajalla ei ole muuta mahdollisuutta kuin tarpoa yksin eteenpäin. Totta, että jokaisella on oma taakka kannettavana mutta silti ehkä sillä heikolla hetkellä voisi ajatella, että kuinka onnekas kuitenkin on kun on se puoliso messissä.
Tsemppiä kaikille arjen haasteisiin, olit sitten yksin tai yhdessä!
Kiitos Maj, älyttömän hieno kirjoitus. Juuri näin.
Olen aivan samoilla linjoilla! olisi varmasti paljon mukavampaa, jos se ihmeellinen äitikilpailu loppuisi (ja jonka olemassaolon varmasti jokainen äiti tunnistaa). Niin kuin sanoit, tässä hommassa ei oikeasti jaeta mitaleja. Kritisoinnin sijaan voisimme kaikki äidit keskittyä ennemminkin tukemaan toisiamme. Jännä juttu, että isien keskuudessa ei tällaista ihmeellistä itsensä jalustalle nostamisen kulttuuria muuten esiinny vanhemmuuden kentällä! Kirjoittelin itsekin samasta aiheesta muutama kuukausi sitten: http://www.lily.fi/blogit/lentoaskeleita/omanlaisensa-aiti
Nyt toisen lapsen myötä olen paljon varmempi omasta äitiydestäni, mutta esikoisen kohdalla olin usein hyvinkin epävarma siitä, että mitähän muut ajattelevat nyt tästä ja tästä. Minäkin toivoisin, että äidit olisivat armeliaampia sekä itseään että muita kohtaan.
Moi,
Ainahan se on niin, ettei toisen elämästä oikeasti voi tietää mitään. Muista(kaa) kuitenkin, että myös niillä ihmisillä, joilla ei ole lapsia, on monia muita asioita elämässään, jotka voivat olla hyvinkin raskaita. Aika monet vanhemmat ja perheelliset sortuvat nostamaan itseään jalustalle tässä asiassa ja tulee kyllä ihan todella huono olo, kun tietää, miten raskasta ihmisillä voi olla ja toiset sitä vähättelevät.
Lisätäkseni vielä tuohon edelliseen kommenttiini: Koen tosiaan hyvin suurena näköalattomuutena ja kypsymättömyytenä ihmisten arvostelun sen perusteella, mikä heidän elämäntilanteensa on. Lisäksi kyllä hämmästelen sitä, miten lapsien oletetaan nostavan statusta samantien ja oikeuttavan valittamaan jaksamista (verrattuna niihin, joilla ei ole lapsia). Ihmettelen, eikö ole selvää, että lapset vievät aikaa ja vaikuttavat moniin asioihin, myös jaksamiseen. Siis eikö tämä ole päivän selvä asia jo ennen, kuin lapsia päättää haluta/ yrittää/ saada (mikä vain termi kenenkin tilanteeseen nyt sopii). Jos ei ollut, niin voi miettiä, oliko varmasti kypsä vahemmaksi. Itse ainakin koen elämäntilanteeni monesta syystä sellaisena tällä hetkellä, ettei olisi lapsen kannalta reilua tulla kiireisten ja stressaantuneiden vanhempien maailmaan, jossa joutuu lääkäriopiskelijana miettimään töitä eri kaupungeissa ja myös sitä toimeentuloaan, puhummattakaan siitä, ettei opiskelun ja lapsen yhdistäminen ole se helpoin juttu tällä alalla. Lapset ovat ihan normaali ja luonnollinen osa elämää, eikä luonnollisista ja normaaleista asioista pitäisi tehdä sellaisia statussymboleita, että ne joidenkin mielestä tekevät ihmisen paremmaksi/ viisaammaksi. Jos näin olisi, meillä ei olisi huostaanotettuja lapsia ja itseasiassa kaikki olisivat Nobelisteja synnytyksen jälkeen. ;) Ja kuten joku tuolla ylhäällä kommentoi myös, toivon totisesti jaksamista kaikille, sekä perheellisille, että perheettömille.
Olipas hyvä postaus! Meillä mies on työtön ja minä opiskeleva äiti. Moni luulee, että meillä on niin helppoa , mutta ei. Lapset ovat tosi eläväisiä ja itsekkin miehen kanssa halutaan harrastaa! Nuorimmainen on siinä iässä, että vaatii toisen aikuisen huomion koko ajan.. Kiipeää sohville ja pomppii, kiipeää kirjoituspöydälle jne. Opiskelujen lomasta yritän treenata ja kun vaunu lenkeistä ei sykettä esikoisen roikkuessa mukana irtoa vedetään treenit vaihdosta miehen kanssa ja ulkoilutetaan vielä lapset ja haluan, että koti on tip top eikä jotain siihen suuntaan! Jokaisella omat huolensa eikä kenenkään arki ole samanlaista!<3
Ja Ps. Mitä sitten jos jollain onkin elämä helpompaa? Ei ole multa pois:) olen onnellinen !