Mä kirjotan mun mammoille, tää lähtee mun muijille,
jotka tuli tonteille…! 

Tiedän jo nyt, että olen elänyt täällä nykyisessä asuinpaikassamme elämäni parhaita aikoja. Vaikkakin välillä kieltämättä naista onkin koeteltu, räntää on tullut päälle – ja niin, suoraan sanottuna onhan sitä *****  toisinaan satanut niskaan. On ollut unettomia öitä, kiljuvia kakaroita, kipuilua oman naiseuden ja äitiyden kanssa. Kotiovi on tullut usempaan otteeseen läimäistyä turhan voimakkaasti kiinni ja mestoille ollaan lähdetty helmat paukkuen. Etenkin vauva-arki tuntui toisinaan, ainakin hetkittäin niin kovin rankalta.

Nämä vuodet ovat  kyllä kieltämättä kasvattaneet, siis muutakin kuin hiuksia, itseasiassa hiukset ovat tainneet vaan harveta. Välillä puistoon on työnnetty tupliksia itku silmässä ja räkä poskella.  Mestoilla on kuitenkin aina odottanut tyyppejä, jotka tietävät mistä kenkä puristaa, on saanut avautua, on löytynyt ymmärrystä, kärsivällisyyttä ja tukea. Toisinaan puistosta on saanut myös keksiä ja kahvettakin, konkreettistakin apua on ollut tarjolla. Joskus taas mamman askel on ollut kevyt, kun pulkka on luistanut mukavasti lumella punaposkisten mukuloiden kiljuessa innoissaan – onneksi kumminkin aika usein feng shuit ja kuun kierto on mätsännyt, eikä harmita. Ja tiedättekös, koskaan kahvi ei ole maistunut yhtä hyvältä kun se maistui hyisen kylminä syyspäivinä naapurin muorin termarista.

Vasta silloin kun tutustuin näihin naapurin mammoihin, huomasin mitä kotiäitiys voi parhaillaan oikeasti olla. Syksy ei tunnu läheskään niin pimeältä, eikä talvi kylmältä, kun on tyyppejä, jotka ovat kanssasi ”samassa jamassa”. Ja ah, kesä, silloin lähiö näyttää parhaat puolensa ja vähän paljasta pintaakin. Ai että sitä iloista näkyä, kun mammat vetävät uikkarit päälle ja pääsevät pulahtamaan järveen lapsosten kanssa, ehkä koko Suomen parhaimmassa rantsussa. Kaikkihan tietävät, että kesällä meikän tavoittaa parhaiten rantsusta. Kiikarissani on edellisvuosien tapaan ”pronssisimman titteli”, hahah!

On ollut ihanaa tietää, että naapuruston naiset ovat olleet lähellä, monellakin tapaa. Näihin muutamiin hassuihin vuosiin on mahtunut niin paljon isoja asioita, pari uutta naapuriakin maailmaan on tupsahtanut. Kun Samuel sairastui, niin he olivat tukenani. En voinut välttyä kyyneleiltä kun sairaalasta kotiuduttuamme naapurista kiikutettiin Sampalle sai S-mies viitta, pieni supermies Sam.

Varmasti minä ja me kaikki muistellaan näitä raskaita, mutta sitäkin antoisampia vuosia jälkikäteen kiikkustuolissa, ehkä saattaa silmäkulmat kostua, ihan kuin nytkin tätä kirjoittaessani. Jos tässä pääsee joskus käymään niin, että joku meistä karkaa täältä lähiöstä, niin toivottavasti pidämme silti yhteyttä ja pysymme ystävinä. Oikeastaan näin on jo käynytkin, mutta yhteys on säilynyt, sillä ”karkuri” on yksi läheisimmistä ystävistäni. Toivottavasti pystymme pitämään kiinni myös omista tapaamisistamme ilman lapsia – sillä tilanteet muuttuvat, ihmiset muuttuvat – ja lapset kasvavat.

”Yli pyykkivuorten, läpi lasikattojen yö vie meidät, mä mitään muuttais en. Joskus kun mä lähden voitte värssyn kirjoittaa: Hän pystyi aamuun saakka tanssimaan.
Korkkarit kattoon, tää ilta on meille sielunsiskoille, supernaisille!”

-Maj