Olohuoneessamme on tapahtunut pieniä muutoksia, en ole ihan varma miten ne välittyy kuvista, mutta livenä muutoksen kyllä huomaa. Sisustuksen kuvaaminen on muuten hankalaa hommaa, ihmiset ovat enemmän minun juttuni.

Pienillä jutuilla näyttää olevan todella paljon väliä. Ihan ei mennyt meidän telkkarin seinälle laittaminenkaan nappiin, sillä johdot sisäänsä piilottava valkoinen putkentapainen on vasta matkalla meille, mutta ääh, kuvitelkaa nuo ärsyttävät johdot piiloon, jookos? Mä alan itse olla aika tyytyväinen nykyiseen olkkariin, vielä ehkä muutamia tauluja kaipaisin seinille – ja myöhemmin sitä maalia.

Eteisen kautta olohuoneeseen, tervetuloa!

IKEA, SINNERLIG, Tapiovaara, Mademoiselle

Tuolin viereen on ilmestynyt uusi valaisin, tämä Sinnerlig-valaisin oli viimeinen laatuaan Tampereen Ikeassa. Valaisimesta tulee todella kaunis, pehmeä ja tunnelmallinen valo. Tuolilla lepäilee Marimekolla päällystetty tyyny, tykkään siitäkin kovasti.

Tämä suloinen sisustuselementti vaihtaa paikkaa jatkuvasti, hän selvästi nauttii olla kuvattavana.

Telkkari on aika hallitseva tuossa seinällä, mutta ei haittaa, pääsinpä eroon siitä rumasta metallikannattimesta. Telkkaritasolla vilkuttelee puinen käsi, jonka vieressä on Iittalan tarjoiluastia ja Ikeasta ostetut uudet lasipullot, ihastuin monen muun tavoin Sinnerlig-mallistoon.

Rahiin vaihdettiin samanlaiset jalat kuin sohvassa, se näyttää nyt niin paljon sirommalta ja kauniimmalta.

IKEA, SINNERLIG, valaisin

Olkkari on mielestäni jo ihan viihtyisä :) Jos kaipaan uutta ilmettä liikuttelen pikkutavaroita ja teen uusia asetelmia. Toki myös tyynyihin on helppoa vaihtaa päälliset. Järjestys tulee varmasti olemaan tämä nykyinen aika pitkään, telkkaria kun ei enää tuosta noin vain siirrellä. Tässä tilassa ei sitäpaitsi oikein muu järjestys oikein toimisikaan ellei sitten laittaisi kalusteita kokonaan uusiksi.

Huomasitteko te mitään eroa edelliseen?

-Maj

Joskus kaksikymppisenä olo oli tosi kuolematon, en suonut ajatustakaan vanhenemiselle. Tuntui ihan siltä, että kolmikymppisyys ei tule koskaan tavoittamaan minua. Jotenkin hassusti kuvittelin, että sitten kun se kolmikymppisyys joskus saavuttaa minut, niin varmasti olen siinä vaiheessa jo viimeisenpäälle aikuinen, järkevä ja ainakin sinut ikäni kanssa.

No, nyt kun tämä ikä on meikäläisen saavuttanut, niin ei, en taida olla yhtään sen aikuisempi. En tunne edelleenkään itseäni varsinaisesti kolmikymppiseksi vaikka sitähän olen ollut jo pian vuoden päivät. Välillä järkytyn kun peilistä minua katsoo takaisin niin uurteinen naama, että asia on kyllä kaikille harvinaisen selvä – en olekaan enää nuori. Ei tarvitse henkkareita paljoa vilautella viinipulloa ostaessa.

Valokuvista sen huomaa parhaiten, kasvoistani on tullut oudon terävät, juonteita on ilmestynyt sinne tänne (ja tuonne) ja näytän usein väsyneeltä, vaikka en olisikaan. Onhan tässä podettu ikäkriisiäkin jo pari vuotta. Uskokaa tai älkää, hiljalleen olen kuitenkin siirtymässä hyväksynnän tielle. Kriiseilyni alkoi täytettyäni 27 vuotta, eikä se pelkästään liittynyt ulkonäköön vaan muuhunkin, tuli sellainen tunne, että aika on käymässä vähiin. Tulin surulliseksi kun epäilin parhaiden vuosien olevan jo takana. Joskus minua sanottiin nuoreksi äidiksi – enää voin vaan yrittää olla nuorekas äiti?

Vanhenemista vastaan pyristeleminen on kyllä silkkaa ajanhaaskausta, me kaikki vanhenemme – halusimme tai emme. Sinäkin siellä ja minä täällä. Ainakin olen tehnyt tässä vuosien varrella kaikkea sellaista, mitä olen aina halunnutkin, kuunnellut sydäntäni, eikä ole tarvinnut katua päivääkään. Tässä rinnallani on (kanssani kovia kokenut) kuusi vuotta vanhempi mieheni, jolle ikä on ollut aina vaan merkityksetön numero, jota hän ei vaivaudu turhaan tuijottamaan. Hänen, kuten monen ystävänikin on ollut vaikeaa ymmärtää tuskailuani niin itsestään selvän asian kuin ikä, kanssa. Toisaalta minä muutenkin sukellan syvälle ja lennän korkealla – Miikan kanssa me kohdataan aina siinä välillä, juuri sopivasti.

Voin hyvin samaistua Iisan biisin sanoihin: ”Mitä jos mulle kävis niin, että ulkona törmäisin rekkaan? Oisin iloinen, että tein just niin, kuljin minne sydän mua ohjaa”. Loppujen lopuksi ehkä se käsillä oleva ikä on juuri se kaikista parhain ikä? Äitini aina sanoo mulle, että elän elämäni parasta aikaa juuri nyt – lapset ovat pieniä, mutta ne raskaimmat ensimmäiset vuodet valvomisineen ovat jo takana ja itse olen sen verran nuori, että jaksan touhuta. Parasta ottaa vissiin tästä kolmikymppisyydestä ilo irti – koska kuitenkin nelikymppisenä ajattelen olleeni tosi nuori kymmen vuotta sitten, eli nyt. Hyväksymisen vuosi 2016, Juhlin syntymäpäiviäni heinäkuussa viime vuodenkin edestä.

-Maj

1 2 3 4 5 18