Ulla sai napattua kuvan aika ihanasta hetkestä, vierelläni on kaksi rakasta ystävääni, skumppalasit kädessä ja auringonlasku edessä. Tämän painan mieleeni minireissustani Helsinkiin ja unohdan kaikki muut pienet vastoinkäymiset, kuten VR:n lakon ja bussista myöhästymisen – ja vaikkapa esimerkiksi sen, että sain aikamoisen flunssan. Saan kohta napata lapset kainalooni ja voin pysytellä heidän kanssaan kotona, itseasiassa tällä hetkellä se tuntuukin maailman parhaalta ajatukselta. Keitellä teetä, pötköttää viltin alla, ajella pikkuautoilla, leikkiä poneilla ja laittaa kaikki typerät aikuisten huolet vähäksi aikaa narikkaan.

Sitä ennen kuitenkin yksi juttu. Reissaamisesta ja kotiinpalaamisesta tuli mieleen junamatkalla käymäni keskustelu. Juttelimme 1-vuotiaan pojan äidin kanssa yleisesti äitien ja isien välisistä eroista. Olimme samaa mieltä siitä, että ihmisillä on edelleen jotenkin vanhanaikaisia ajatuksia äidin roolista. Juttukaverini hämmentyi, kun kerroin saaneeni toisinaan kulmien kohotuksia ja paheksuntaa niin tutuilta kuin tuntemattomiltakin puhuessani reissuista, joita teen yksin tai omien ystävieni seurassa. Myös mieheni on reissannut yksin, eikä kukaan kauhistellut esimerkisi silloin, kun hän lähti poikien kanssa viikoksi futismatsien perään ulkomaille toisen lapsemme ollessa parin kuukauden ikäinen. Miehillä on tapana viettää isän varpajaisiakin äidin ja vauvan vielä ollessa sairaalassa, eikä mulla ole mitään sitä vastaan.

Ensimmäisiä kertoja ulkona ”tuulettumassa” ollessani (esikoisemme oli about viiden kuukauden ikäinen vauva) tapasin pari mieheni naispuolista ystävää, jotka kysyivät, että eikö minun paikkani ole kotona vauvan kanssa? Mietin, että halusivatkohan he tahallaan tehdä minulle syyllisen olon. Myöhemmin tajusin sen olevan peruskäytäntö, kun muutama muukin kysyi samana iltana, että mihin olen vauvan jättänyt? Entä jos mieheni olisikin ollut minun tilallani, niin olisiko kukaan kehottanut häntä lähtemään kotiin vauvanhoitopuuhiin? No, tuskinpa.

Blogin kommenttiboksissakin ollaan ihmetelty, että välitänkö enää perheestäni, kun reissaan ilman miestä ja lapsiani, omien ystävieni kanssa? Eräs kysyi, olenko kenties romanttisessa mielessä ihastunut ystävääni. No, välitän tietenkin perheestäni ja vaikka minulla onkin aika viehättäviä ystäviä, niin vastaus on silti ei. Mun on tosi vaikea ymmärtää näitä ihmettelyjä, sillä vaikka elämäni rooleista tärkein on olla äiti, niin koen olevani paljon muutakin. Kenties jonkun muun kohdalla nämä kaksi asiaa sulkevat pois toisensa ja heidän on siksi vaikea ymmärtää valintojani?

Miika on aina sanonut, ettei häntä ahdista yhtään, jos olen poissa vaikkapa viikon, päinvastoin hän sanoi olevansa ihan tyytyväinen saadessaan toteuttaa itseään arjessa (kyllä, hän käytti juuri näitä sanoja). Ja tiedättekö mitä, meidän perheessä on sellainen isä, joka kyynelehtii jo ekana reissupäivänä skypessä, koska hänellä on niin ikävä lapsia. Tuntuu, että puolisoni kanssa jo jonkin verran yhdessä kulkeneena ja lasten kasvaessa olemme löytäneet toimivan, tasa-arvoisen vanhemmuuden.

Muistutan aina itseäni, että jos en olisi koskaan lähtenyt mihinkään – en osaisi kaivata tietyllä tavalla, joten onneksi lähdin, kuitenkin. <3

-Maj