Mun oli aikeissa kirjoittaa teille muutamia ajatuksia itsetunnosta, mutta julkaisenkin teille tämän kolme vuotta sitten kirjoittamani tekstin. Ajattelin, että teksti on tarkoitettu vain itselleni – mutta mitä hittoa, ehkä joku muukin siellä on paininut – tai parhaillaan painii samanlaisten asioiden kanssa.
***
*syksy 2013*
Minulla on kaikki niin hyvin, saan tehdä unelmatyötäni, minulla on kaksi kaunista ja tervettä lasta, mies, suloinen lapsipuoli, rakkaita ystäviä ja uskomaton perhe. Kaikki on hyvin, tässä ja nyt, mutta silti olen jo pitkään kipuillut itseni kanssa. En ole laisinkaan itsevarma, päinvastoin melkein joka asiassa olen kyseenalaistanut osaamiseni ja hyvyyteni, ajattelen, että pystyisin varmasti parempaan, lähinnä öööh, kaikessa mitä teen. Olen tarvinnut tässä kuluneen vuoden aikana paljon enemmän kuin koskaan ennen aikaa olla ihan yksin ja ajatella.
Olen miettinyt mennyttä, suunnitellut tulevaa, pyöritellyt pieniä ja suuria asioita pääkopassani. Olen miettinyt mitä haluan parisuhteeltani, työltäni, yleensäkin elämältäni – monet asiat tuntuivat olevan, no, myönnetään, niin sekaisin. Joskus, hirveää tunnustaa, mutta olen ajatellut, että tämä kaikki on aivan kamalaa, olen ajatellut, että tässäkö tämä sitten on, elämäni? Tuntuu kuin tässä odottelisin vain aina jotain parempaa tai, että minun pitäisi jotenkin tehdä kaikesta parempaa. Aina voisin olla vähän parempi ystävä, puoliso, äiti, bloggaaja – varmasti pystyisin parempaan ja minulla olisi enemmän annettavaa, jos vähän yrittäisin kovemmin. Toisinaan taas tunnen repeäväni lähinnä kahtia ja tekee mieli vaan kadota, miksi en ole onnellisempi, vaikka minun kuuluisi olla, minun pitäisi kaiken järjen mukaan olla maailman onnellisin?
Olen juossut paljon, lenkkeillyt pitkin maita ja mantuja, jäänyt istumaan autoon kotipihalle tunniksi, valvonut yksin muiden mentyä nukkumaan, kuivuneet kyyneleet poskillani herännyt sohvalta. Olen käyttänyt hankkimiani lenkkareita enemmän kuin mitään muita kenkiä/vaatteita. Juokseminen on tehnyt hyvää, pakko näin kliseisesti todeta, että se on ollut yksi tärkeimmistä asioista minulle.
Sitten kun se kauan odottamani kesä ja valo on täällä, luulen hengittäväni paljon paremmin jälleen. Suorittaja-minä chillaa vähän, ehkä olen sittenkin ihan ok äitinä, ehkä olen sittenkin ihan mukiinmenevä tyyppi, ehkä olen osannut tehdä edes jotain joskus oikeinkin?
Olen mielettämän kiitollinen kaikesta mitä on saanut elämässäni kokea ja siitä, mitä minulla juuri nyt on, voin olla onnellinen ympärillä olevista ihmisistä – ja silti tuntuu siltä, että minussa on jotain vikana. Ehkä pitäisi keskittyä tekemään niitä asioita, joista nautin, jotka saavat minut iloiseksi, niin ehkä kytevä alakulo omasta riittämättömyydestä siitä sitten väistyy hiljalleen. Kaiken energisyyden, touhuamisen ja höpöttämisen alla olen ollut varmasti kotioloissa äkäinen ja melankolinen tyyppi, kurja myöntää. Kelpaanko muille, jos en edes kelpaa itselleni?
Olen lukenut montakin artikkelia yliherkistä ihmisistä, en varsinaisesti koe itseäni sellaiseksi, mutta… ”Tuntuuko Sinusta, että Sinun pitäisi olla aina hyvä ihminen? Soimaako omatunto helposti, kun olet sanonut tai tehnyt tai jättänyt tekemättä jotakin, mikä ehkä saattaisi loukata jotakuta tai aiheuttaa pettymystä? Iskeekö jälkiahdistus joskus, kun olet ilmaissut itseäsi ehkä “liian” spontaanisti tai sanonut mielipiteesi tai tarpeesi “liian” avoimesti ja suoraan? Tai kun tuntuu, että olet ollut “liian” hiljaa tai “liian” jotakin muuta?”
Näihin kaikkiin psykologi Heli Heiskasen esittämiin kysymyksiin vastaisin kyllä, melkein aina. Voi itku, ”liian jotakin muuta” :”D Äitini kehotti miettimään vähemmän ja elämään enemmän. Elämä ei saisi tuntua yhdeltä pitkältä suoritukselta, eikä suoriutumiselta. Teen parhaani ja sen pitäisi riittää – ja senhän on riitettävä.
***
Tästä tekstistä paistaa alakulo ja huomaa, että olen kirjoittanut sen nimenomaan syksyllä, se on jo lähtökohtaisesti vaikeaa aikaa minulle. Olen päässyt monista näistä asioista jo yli, mutta edelleen soimaan itseäni aika pienestä ja välillä oikein ihmettelen, että mistä se epävarmuus omaan tekemiseen ja olemiseen oikein kumpuaa? Ehkä joskus vielä, siihen asti koitan tehdä niinkuin mutsi neuvoo <3
-Maj
Kolahti kovaa- kiitos tästä. Samojen ajatusten kanssa olen paininut syksystä asti. Ja töitä riittää edelleen oman pään kanssa. .. pitäisi pitäisi elämä on niin kauheaa ja silti siihen helposti takertuu ja ahdistuu … mun mantra on ollut viime aikoina ’hengitä rauhassa- hengitä rauhassa’.. kunnes taas mennään..
Tuttuja fiiliksiä! Lapset kyllä ovat rauhoittaneet tota tunnetta. Mutta silti, katon mun itsevarmaa miestä ja kadehdin (sekä arvostan toki) hänen energiaa, määrätietoisuutta elämässä ja sellasta tervettä halua kehittyä ja mennä eteenpäin, terveempää kuin minun, joka tapahtuu juurikin ton itsensä väheksymisen kautta. Ehkä me naiset ollaan taipuvaisia sellaiseen.. ylianalysointi on mukava harrastus :D
Äidit on aina oikeassa ❤️
Kirjoituksesi kosketti -kuin ote omasta päiväkirjasta. Kuinka moni reipas suorittaja-äiti painiikaan samojen fiilisten kanssa. Aurinkoista mieltä ja kiitos rehellisestä tekstistä.
Aivan kuin olisin itse tuon kirjoittanut..pysäytti, lohdutti ja kannusti. ❤️ Kiitos!
Voin samaistua ja hyvin kirjoitettu taas kerran! Ps. Vaikutat niin symppikseltä ja ihanalta tyypiltä, kiitos mielettömästä blogista. :)
Super paljon tsemppiä sulle❤️sulla on ihana blogi joka inspiroi monia. Sieltä paistaa aitous teidän ihanasta perheestä läpi. Opettele pikku hiljaa vaan antamaan itsellesi vähän enemmän armoa ja muista että olet riittävän hyvä! ❤️Olen itse ollut perfektionisti ja vaatinut itseltäni hulluna, sairastunut vakavaan masennukseen joka ei ikinä ulkopuolisille edes ole näkynyt mun erittäin kuplivan kuoren alta. Kun olen siitä puhunut niin kaikki ovat hämmästelleet tätä todella paljon. Masennuksen kautta olen kuitenkin hiljalleen opetellut ja oppinut elämään sen kanssa ja niiden riittämättömyyden tunteiden kanssa. Pitää vaan keskittyä tekemään just niitä asioita mistä itse nauttii ja mitkä saa olon hyväksi. Jos blogi joskus ei kiinnosta niin anna olla. Kyllä me täällä ollaan kun palaat😘
Täällä kans kohtalotoveri koki kolauksen sydämessä. Kotona todellakin ollaan nykyään se maailman ihanin puoliso ja äiti kun kaikki muu elämässä tuntuu stressaavan hieman liikaa. Mutta tekstisi sai toisaalta tsemppaamaan ihanasti ja yritänkin muistaa tämän seuraavalla kerralla kun se ärrimörri meinaa taas nostaa päättään. Aina ei tarvi ehtiä tehdä kaikkea ja olla se paras :)
Sama juttu. Kun vain osaisi sanoa, mistä tulee se riittämättömyyden tunne, niin varmasti helpottaisi – tai osaisi ainakin tehdä asialle jotain. Pitäisi olla sellainen, tuollainen ja tällainen. Tuntuu, että tuntee itsensä paremmin kuin ikinä, mutta sitten ei kuitenkaan ollenkaan. Tuntuu, että mikään ei riitä itselle, eikä itse riitä kenellekään.
Kuitenkin, mä olen yrittänyt ajatella, että mun ympärillä ei olisi niin ihania ihmisiä, jos olisin ihan kamala ihminen tai jos olisin toisenlainen, just ne, jotka nyt ympäröi, eivät olisi siinä. Kuinka kamalaa SE olisikaan. Joten, ehkä mä olen hyvä just sellasena kuin olen, sä olet hyvä just sellasena, kuin olet… kaikki ollaan :)
Tunnistan niin itseni tuosta tekstistä. Ja olen sen piirteen huomannut itsestäni jo muutama vuosi sitten. Se tuli itsellä esiin ekan lapsen jälkeen. Piti suorittaa äitiyttä, olla täydellinen. Tehdä asiat täydellisesti. Jos ja kun ne ei niin mennyt niin koin huonoa omaatuntoa etten ollut onnistunut ja koin etten ole varmasti niin hyvä äiti kuin pitäisi olla. Se jatkuva syyllistyminen kaikesta. nyt myöhemmin ja asiaa käsiteltyäni olen oppinut olemaan armollisempi itselleni. Ei kaikkea tarvitse aina tehdä täydellisesti. Pitäisi vielä lisää oppia pysähtymään hetkeen ja nauttimaan siitä. Juokseminen on itsellekin tosi hyvä stressinpoistaja ja se todella lisää mielen hyvinvointia. Mutta siis täällä tosiaan ilmoittautuu kans yksi suorittaja. Koen olevani sitä vieläkin mutta ehkä hallitsen sitä paremmin. Joskus tuttu sanoikin että mulla on ”tunnollisen tytön -syndrooma”. Olen aina tehnyt kaikki asiat hyvin tunnollisesti. Ihan lapsesta asti, ja pyrkinyt täydellisyyteen.
Hyvää kesää!
Olen lukenut monta vuotta blogiasi, ja jos nyt tosiaan oikein muistan, niin en ole kommentoinut kertaakaan! Mutta nyt kyllä kolahti. Mustakin tuli äiti 10kk sitten ihanalle pikkupojalle, ja sen jälkeen on ajatusmaailma alkanut väkisin muuttumaan. Tulee kyseenalaistettua ihan eri tavalla aika monia asioita. Kidutan itseäni usein lukemalla netistä surullisia ihmiskohtaloita, yleensä jotain blogeja joita on kirjottanut pienen lapsen äiti, joka on yllättäen kuollut. En oikein tiedä mikä mun päämäärä näissä on, kun välillä niistä tulee niin hirveän paha mieli ja iskee kauhea pelko omasta ja lapsen kohtalosta. Ehkä yritän niiden kautta oppia arvostamaan sitä miten mahtavasti mulla kuitenkin on asiat. Olen aina ollut semmonen enemmän tai vähemmän ahdistunut tyyppi, vasta vauvan synnyttyä koin ensimmäistä kertaa elämässäni valtavaa onnentunnetta pitempään kuin yhden päivän ajan! Sen jälkeen olen usein alkanut miettimään kun joku ”pikku”juttu ahdistaa, että NYT se pää pois perseestä ja NAUTI elämästä. Kauhean vaikeaa… Mitä tässä pitää tapahtua että opin arvostamaan elämääni, vai onko se tämmöisellä ihmistyypillä edes mahdollista? Vai onko se sittenkin vaan niin että tämän edemmäs en voi päästä, kun kuitenkin jo asian näin hyvin tiedostan? VAI tarkottaako tämä että mun pitää tehdä jotain niille kahdelle asialle, minkä uskon elämässäni olevan kaikista ahdistavimpia juttuja, asuinpaikka ja työ. Mut kun nuo muutokset ei ole vaan minusta kiinni, kun miehelläkin sattuu olemaan vakkarityö täällä missä asutaan, ja meillä on niin iso talolaina että en tiedä miten voisin esim. alkaa opiskelemaan uutta alaa… Mutta tulipa tästä pitkä sepostus, ihme jos jaksoit lukea :D No, itsellä ehkä hitusen helpotti oloa kun sai purkaa sisuksia, kirjoittaminen ei todellakaan ole mun vahvin laji.
”En ole laisinkaan itsevarma, päinvastoin melkein joka asiassa olen kyseenalaistanut osaamiseni ja hyvyyteni, ajattelen, että pystyisin varmasti parempaan, lähinnä öööh, kaikessa mitä teen.”
Kolahti ja kovaa. Tuo raastava syyllisyys ja ihan turhaan ja mitä pienemmistä asioista, sen parempi (pahempi?). Koti voisi olla siistimpi, ruoka terveellisempää ja parisuhteessakin voisi toimia paremmin. Mistä ihmeestä tuo oikein kumpuaa?! :D Ja miksi pitäisi aina olla parempi kuin on. Kiitos kun julkaisit, tämä pisti miettimään :) Hyvää kesää, muistetaan nauttia kaiken suorittamisen keskellä! :)