Rebekasta on tullut jo jotenkin niin iso tyttö, että välillä itsekin säikähdän. Ai, miten niin? No, etuhampaiden tilalla on kolo ja pienet napit ovat ilmestyneet koristamaan neitokaisen korvia. Täällä blogissa tivattiin aikanaan useampiakin kertoja, että eikö hänelle kasva hiuksia ollenkaan? No, nyt ne ulottuvat kohta peppuun saakka, ei, eikä niitä saa edes tasoittaa.

Pian hän on eskarilainen, tai tarkemmin, metsäeskarilainen, aika jännittävää. Hän muistuttaa mua laittamaan autoon parkkikiekon ja kilauttelee omalla puhelimellaan kavereille. Kuulemma joillakin kavereilla on jo iPhone. Päiväkodissa ne sanoivat, että 6-vuotiaalla saattaa tulla murrosiäntyyppinen vaihe, toisaalta on niin pieni, mutta haluaisi olla jo vähän isokin. Tuleva eskarivuosi saattaa yllättää raskaudellaan. Kyllä sen ymmärtää, että niin voi olla koska elämässä tapahtuu niin paljon.

Miikan tavatessani Viivi oli samanikäinen kuin Rebekka nyt – ja mä vaan mietin, että miten kukaan voi olla niin pieni ja silti ymmärtää niin paljon. Viivin voimistelujoukkue voitti viime viikonloppuna MM-pronssia, me katsottiin kisoja streamin välityksellä ja ollaan hänestä niin ylpeitä. Rebekka ihailee häntä aivan älyttömästi, kaikki pitäisi olla samanlailla, harrastuksista hiuksiin saakka. En mä vaan kestä!

Jumpsuit on Gugguulta saatu, kengät on Zarasta.

Mä voisin itsekin pukea tuon Rebekan asun ihan kokonaisuudessaan. Kimaltavat tatskat jättäisin ehkä hiukan vähemmälle, mutta ne onkin iskä laittanut.

-Maj