Kävin hiljattain kamuni kanssa keskustelua siitä, että kenellä on oikeus olla alakuloinen? Onko ok olla allapäin, masentunut tai surullinen, vaikka kaikki isot asiat olisivakin hyvin? Onhan sekin nyt, kun kaikki edellytykset olisi olla superonnellinen ja silti vain onkin pohjattoman surullinen? Helposti tulee tuomittua turhankin napakasti joku toinen ihminen valittajaksi, etenkin jos näyttää siltä, että se masistelija elää ulospäin (sinun) unelmaelämääsi. ”Miksi tuonkin pitää synkistellä, vaikka sillä on kaikki – ja etenkin kaikkea?”

Tulimme siihen tulokseen, että ihmisen mieli on vähän monimutkaisempi juttu, se ei aina toimi käskystä niinkuin toivoisi tai haluaisi. Onnelliseksi on vaikeaa, mahdotonta pakottautua. Vaikka itsellänikin on monet unelmat ja haaveet toteutuneet, niin silti oloni ei välttämättä aina ole ollut sellainen, mikä se omasta ja muidenkin mielestä olisi kuulunut olla. Silloin sitä saattaa vajota entistä alemmas, kun omat odotukset mielialasta ei täyty ja vielä tuttavatkin heiluttelevat kuvainnollisesti sormea nenän edessä, äläpä siinä valita. 

Kaikki on suhteellista, ja kaikilla on omat taakkansa kannettavana. Eihän sitä voi todella tietää, millaista on olla minä tai millaista on olla sinä. Voin kertoa, että ainakin minuna elämä on aikamoista tunteiden vuoristorataa päivästä toiseen. Haluaisin kyllä mennä sinun ihosi alle ja olla hetken sinä, katsoa miltä maailma tuntuu ja näyttää sinun saappaissasi. Ja varmasti sen jälkeen ymmärtäisin niin paljon enemmän.

Sellaisesta ihmisestä, jolla on omassa elämässään meneillään jotain todella raskasta, vaikkapa kivulias eroprosessi, oma tai läheisen sairaus, saattaa tuntua turhauttavalta jonkun toisen masistelu, etenkin jos tällä on  kaikki elämän peruspalaset kunnossa. Joskus myös alakulo saattaa iskeä vasta jälkikäteen, pitkän taistelun jälkeen, vasta sitten kun kaikki on jo hyvin. Uskoisin sen olevan itseasiassa todella yleistä, ihminen on tosi sinnikäs olento. Ja sitten taas joku urpo katselee sivusta päätään puistellen, että mitä se nyt siinä poraa, kun kaikki on vihdoinkin kunnossa. On se vaan niin helppoa sanoa. Onneksi niistä sormenheiluttelijoista ja päänpuistelijoista ei tarvitse piitata (helpommin sanottu kuin tehty), sillä jokainen kun kulkee omaa polkuaan ja elää omaa elämäänsä. Jokaisen surut ja ilot on siinä omassa mittakaavassa, isoja tai pieniä. Kyllä, olen myös sitä mieltä, että toisille on annettu aivan liian suuri taakka kannettavaksi, eikä siitä kuulu selvitä ilman toisten apua, mutta elämän epäreiluus on jo ihan toinen aihe.

Juuri nyt aurinko paistelee mulle ja viihdyn ihan hyvin minuna. Toki välillä tulee huonoja päiviä, se kuuluu asiaan, eihän ne kivat päivät tuntuisi muuten miltään. Lasten kanssa ollessani löydän itsestäni vieläkin enemmän eri tunteiden vivahteita, tavalliset päivätkin ovat välillä supertunteellisia, viisari värähtelee huolella, rakkaudenpuuskasta raivoon.

Vielä kun itse aina muistaisi pitää mielessä, että ei ikinä lähde arvostelemaan muita. Lopputuloksemme on: jokaisella on oikeus olla juuri sellaisessa mielentilassa kuin on – eikä kukaan toinen saisi vähätellä sitä.

Ps. seuraavaksi on ihan pakko kuunnella Olavi Uusivirran ”nuori ja kaunis” <3

-Maj