Ystäväni koti on kuin asukkaansa, pieni ja niin sievä. Mietin juuri tässä, että voikohan kotia kuvailla herkäksi? Jos voi, niin sitäkin se on. Ikkunalaudoilta löytyy viherkasveja ja keittiönpöydällä on kukkasia, aina. Kylppärin purkeista voi helposti päätellä, että asukki on intohimoinen luonnonkosmetiikkafani, ja ekologiset valinnat näkyvät niin siivouskaapissa kuin keittiössäkin. Pöydältä voi napata ohimennen siemennäkkäriä ja voin luottaa, että Idan kaappien kätköistä löytyy herkullista raakasuklaata.

Jätin jälkeeni prinsessalöhönurkkauksen. Tänään sain todistusaineistoa siitä, että se on vieläkin siinä, parasta.

Idan loihtima puolimaratonpäivän lounas, tuohon kylkeen nappasin vielä pari palaa leipää.

Tarpeeksi kun availtiin suklaarasioita, niin saatiin lopulta mulle sopiva mietelause, hähä!

Muistan viime talvena sen hetken, kun sain tietää varmaksi, että Ida muuttaa Helsinkiin. Taisin olla ensimmäinen joka tiesi uudesta työpaikasta, koska olin siinä vieressä puhelimen soidessa. Olin niin onnellinen toisen puolesta, tottakai, ja samalla se oli mulle henkilökohtaisesti pieni maailmanloppu. Halasin, onnittelin ja pidättelin kyyneleitä. Menin kotiin itkemään ristiriitaista oloani. Nyt tuntuu, että asioiden pitääkin olla juuri näin, aivan kuin näin olisi aina ollut. Nytkin vähän itkettää, kun mietin miten ihanan tyypin olen saanut elämääni, sellaisen pienen pippurisen naisen, johon luotan melkein enemmän kuin itseeni.

-Maj