Aika kultaa muistot on kieltämättä tosi hyvä sanonta. Jos perusasiat on olleet ihan hyvin, niin jälkikäteen sitä monesti muistaa vain ne asioiden hyvät puolet ja ihanimmat hetket. Mulle tulee usein sellainen fiilis, että voi kun voisin palata tuohon aikaan, koska muistoni ovat niin suloisia. Varmasti silloinkin on yhtälailla ollut arkisia huolia ja muita murheita, mutta jälkikäteen tarkasteltuna ne tuntuvat niin pieniltä jutuilta. Voi kun voisin nytkin taputtaa itseäni olalle ja olla huolehtimatta turhaan. Äitini aina sanoo minulle, että juuri nyt elän elämäni parasta aikaa, uskon häntä, enkä epäile yhtään etteikö niin olisi.

Kävin kuva-arkistoja läpi etsiessäni yhtä tiettyä kuvaa ja voi mihin aarreaittaan törmäsinkään. Jumituin pitkäksi aikaa katselemaan vanhoja kuvia. Lapset olivat suloisia pieniä palleroita ja itse olin, no ainakin neljän vuotta nuorempi ja monesta asiasta tietämättömämpi. Olen kirjoittanut blogiakin jo ikuisuuden ja moni näistä kuvista on ollut varmasti osana jotain postausta, mutta laitan silti jakoon muutaman ihanan hetken. Kaikki seuraavat kuvat on kuvattu tasan neljä vuotta sitten kesä- ja heinäkuussa. Samuel oli vielä 1-vuotias pallero, eikä Rebekkakaan paljon isompi ollut. Viivi näytti jo itseltään kovasti ja Miika on saanut muutaman rypyn lisää silmäkulmaan näistä ajoista.

Vuoden 2013 kesä oli ihana ja helteinen, meidän häitä tanssittiin elokuussa. Parin kuukauden päästä meillä on takana 4 vuotta avioliittoa ja kai kohta kymmenen yhdessä vietettyä kesää, ihan kreisiä. Lapsista ajan kulun kuitenkin huomaa parhaiten; kaksi pikkupalleroa ovat kasvaneet valtavasti, puhumattakaan Viivistä, hän pääse jo tänä kesänä ripille. Kuulostankin jo ihan vanhalta muorilta – ja näkisittepä vaan kun pyyhin täällä silmäkulmiani, mutta minkäs teet.

-Maj