Myönnän googlanneeni tuon otsikon pariin otteeseen. En tainnut löytää tyydyttävää vastausta, mutta tässä sitä kuitenkin porskutetaan eli hengissä olen tai me molemmat ollaan – ja ihan mukavissa väleissäkin.
Ensimmäinen vuosi eron jälkeen on kai kaikista raskain, niin ne monet eronneet ovat ainakin sanoneet. Tähän kohtaan pitäisi ehkä kirjoittaa kuinka ajalla on parantava vaikutus, josta edellisessä postauksessa mainitsinkin. Ennen kun se aika on tehnyt tehtävänsä, niin pitää pysytellä hengissä tänään, tässä ja nyt! Eli miten selvitä ensimmäisistä hetkistä, päivistä, viikoista ja kuukausista siitä kun päätös erosta on tehty ja pitäisi laittaa käytännönpyörät pyörimään? Avioero sattuu, ihan helvetisti, eikä eroaminen ole helppoa, ei vaikka tietäisi sen olevan ainoa vaihtoehto. Onneksi silti useimmat selviää siitä hengissä, vaikka välillä tuntuu, että tässä ollaan kuolemaa tekemässä.
Minua on auttanut puhuminen, olen puhua pölpöttänyt ja käynyt asioita moneen kertaan läpi. Kiitos ystävät ja kiitos terapeutti. Pystyn vastaanottamaan muilta tukea ja itselleni on helppo käsitellä ystävien kanssa kipeitäkin asioita sekä ongelmia, omia ja heidän. Vertaistukea ei pidä vähätellä myöskään. Edelleen jatkan puhumista ja voin suositella sitä kaikille muillekin, erittäin lämpimästi. Terapiasta minulla on vain hyvää sanottavaa, eikä siitä varmasti ainakaan ole haittaa kenellekään eli sitäkin kannattaa kokeilla.
Kun olin siellä isoimman aallon pohjalla niin ahdistukseni oli tosi fyysistä ja ihan oikeasti rankimpina hetkinä en ollut ollenkaan varma päättyisikö se koskaan. Välillä edelleen voimakas ahdistus nousee pintaan ja mielialat aaltoilee, mutta koen jo pärjääväni sen kanssa. Ahdistus ja paniikkikohtaukset ovat pelottavia, mutta ne eivät onneksi kestä ikuisesti. Huonoja päiviä tulee ja menee ilman erojakin. Varmasti notkahdan vielä monet kerrat, eikä auta kun nousta, levätä, puhua ja mennä eteenpäin, kuten Timo Jutilakin neuvoo.
Minua helpotti ajatella, että ero ei ole maailmanloppu. Täällä sitä ollaan, vaikka ero tulikin ja muu maailma jatkaa ihan normaalisti kulkuaan. Meille kävi nyt näin ja toivottavasti joskus, ajan kuluessa, ollaan molemmat entistä onnellisempia. Suosittelen myös huolehtimaan riittävästä nukkumisesta, syömisestä ja ulkoilusta, ihan näistä perusjutuista, jotka eivät tunnu ollenkaan tärkeiltä silloin kun mielessä pyörii isommat asiat.
En selviä tästä. En varmasti pärjää yksin. Tästä ei tule mitään. Etäältä on helppo vakuuttaa, että ihan varmasti pärjäät ja selviät, sähän olet tsemppinainen, selviät mistä vain. Itsestä ei välttämättä ollenkaan tunnu tsemppinaiselta, päinvastoin, ihmisraunio on osuvampi kuvaus. On myös mielettömän vaikeaa sanoittaa mikä on syy siihen, ettei muka pärjäisi yksin. Selitin ystävälleni sen tuntuvan täydeltä todelta, faktalta, yhtä mahdottomalta, kuin kirjan kirjoittaminen espanjaksi. Pitää vaan muistuttaa itselleen sen olevan vain ajatus tai tunne, ei ollenkaan fakta – ja jos sulla on tuo tunne just nyt päällä, niin lupaan; kyllä tulet pärjäämään ja selviät, ihan varmasti.
Tärkeät ihmiset kulkevat aina meissä mukana – luin tämän jostain ja uskon sen olevan ihan totta. Jotenkin niin lohdullista. Eron takia ei kukaan ole epäonnistunut ihmisenä, eikä tosiaan ainoa eronnut, sillä puolet avioliiton solmineista on tässä ihan tasan samassa jamassa.
Hei ja todellakin luotan universumiin, mua ja sua varten laaditut suunnitelmat eivät voi olla muuta kuin hiton upeita – ihan kuten me itsekin ollaan, eikö niin?
-Maj
Ihanan lohdullinen teksti. Voimia! <3
Kiitos ja kiitos <3
Hyvin kirjoitettu👍🏻 Koko teidän porukalle oikeen hyvää jatkoa! Ja kokemusta on puhumisesta, siitä on suuri apu ahdistukseen.
No totta, varmasti monelle on puhumisesta apua, eikä ”ammattikuuntelijalle” puhuminenkaan ole yhtään hassumpaa. <3
Kiitos henkilökohtaisesta ja tärkeestä tekstistä! Itse olin samassa jamassa kuukausi takaperin, meille ”tapahtui ihme” ja päätettiin vielä yrittää, mutta toisaalta olen realisti. Mitä vain voi vielä sattua.
Kuitenkin se aika, melkein puoli vuotta, kun erossa oltiin oli ihan hirveää. Ei se hokeminen siitä ajasta auta. Se hetki on niin tuskainen, mulla oli koko ajan olo miten kestän ja miten saan ajan kulumaan.
Joten tsemppiä ka onneksi saat apua. <3
Päivä kerrallaan, etteköhän te pysy yhdessä, jos niin on tarkoitettu – pidän peukkuja. Kaikkea hyvää ja tuhottomasti rutistuksia sinne!
Kiitos rohkeasta ja upeasta kirjoituksesta. Todellakin olet tsemppinainen kun kirjotat noin avoimesti. Olen itsekin kärsinyt ahdistuksesta ja paniikkikohtauksista vaikean elämäntilanteen jälkeen ja voin luvata, että ahdistus helpottuu ajan myötä. Jonain päivänä sitä ilahtuu positiivisesti kun huomaa ettei ole ahdistanut moneen päivään tai viikkoon ja elämä on taas ihanaa. Anna itsellesi aikaa toipua. On tervettä, että jossain vaiheessa omat rajat tulevat vastaan ja se näkyy ja tuntuu. Jälkeen päin sitä huomaa oppineensa uutta itsestään ja elämä on jopa helpompaa kun tietää missä ne omat rajat menee. Tsemppiä sinulle ja koko perheelle. Me lukijat olemme hengessä mukana. ❤️❤️
Ah, niin hyvin sanottu; ”Jossain vaiheessa omat rajat tulevat vastaan ja se näkyy ja tuntuu. Jälkeen päin sitä huomaa oppineensa uutta itsestään ja elämä on jopa helpompaa kun tietää missä ne omat rajat menee.”
Mulla taitaa nyt olla pahin takana ja siksi pystyin kirjoittamaan tästä aiheesta, kun oon ensin saanut vähän järjesteltyä omassa päässäni asioita. Kiitos, että oot siellä ja jätit kommentin, arvostan.
Arvostan näin henkilökohtaista kirjotusta! Monet painiskelee samojen juttujen kanssa, ite vähän ehkä kanssa tai en minä tiiä. Epäselvä tilanne päällä :DD Eiköhän kaikki jotenki järjesty, meillä kaikilla?
Kiitos. Toivon, että edes yksi samanlaisten asioiden kanssa painiva ihminen saa tästä tekstistä vähän toivoa tai voimia <3
Voi Maj ❤️ Hienoa että puhut ahdistuksesta ja paniikista, olen huomannut oman kokemuksen kauttaettä ne kun ovat monen meistä kavereita elämän käänteissä.
Moikka Emmi! Oon käynyt läpi tässä vuosien varrella vähän kaikenlaista, mutta ensimmäistä kertaa elämässäni sain kaverikseni paniikkikohtaukset, onneksi niitä ei nyt hetkeen ole ollut. Kiitos kommentista, olet ihana.
Mä olen seurannut sun blogia alusta asti, äippälomalla aikoinaan varsinkin seurasin tiiviisti.
Silloin kun odotit Samppaa, mä sain keskenmenoja toisensa perään, ja olin sulle todella kateellinen. Jäänyt elävästi mieleen.
Tytöt meillä on saman ikäisiä, nuoremmilla reilu vuosi ikäeroa.
Avioerossa olin sua vähän edellä. Vaikka olin naimisissa miehen kanssa, josta en koskaan kuvitellut voivani erota. Ikinä.
Kiitos näistä rehellisistä sanoista, muista itsekkin uskoa niihin, myös synkkinä hetkinä.
Mulla ainakin ne mustat hetket tulee varoittamatta ja vahvoina. Seuraavana aamuna kaikki voi olla taas ok.
Kyllä näistä selviää, jos uskaltaa päästää irti. Kokonaan. Se, jos mikä, on vaikeaa. Ainakin mulle.
Tsemppiä!
Hienointa erossa olisi, että pystytään ”jäämään” kavereiksi ja jatkossakin hyväksymään toisen uuden kumppanin.
Itse en ole exäni kanssa ollut missään tekemissä lasten täysi-ikäistymisen jälkeen ja välit olivat pääasiallisesti kireät. Puhuin paljon erosta, näin jälkikäteen tuntuu siltä, että kaikille🤣 En ollut ahdistunut, koska halusin erota tietäen, että jatko ei onnistuisi. Jälkikäteenkin olen miettinyt, entä JOS olisi pitänyt yrittää, mutta ei se olisi onnistunut.Tsemppiä teille, lapsista on aina iloa😍
Moi! Olen vasta nyt löytänyt blogisi, sekä Sannin blogin. Olette niin samannäköisiä, että pakko kysyä oletteko siskoja? :) ja jos olette, niin teille molemmille taisi tulla avioero samoihin aikoihin, onko se ollut helpottavaa, kokea tämä yhdessä?
Paljon tsemppiä <3
Voi Maj, jos ikinä tarvitset noissa paniikkijutuissa vertalaistukea tai tsemppiä, niin laita viestiä ❤️
❤️❤️❤️
<3
❤️
Upea kirjoitus👍🏻Aika tekee tehtävänsä❤️
Kiitos, että kiteytit sen näin. <3
Kiitos, tämä osui ja upposi! Koen juuri tuota aallonpohjaa, mies ilmoitti haluavansa eron kuukausi sitten. Tunnen juuri noin vaikka olen vahva ja rationaalinen ihminen. Nyt täysi ihmisraunio. Mutta ehkä vuoden päästä mullakin asiat on paremmin.
Lohdullinen teksti varmasti monelle samojen asioiden kanssa painiskelevalle ja vaikken itse edes seurustele, niin en pystynyt kuivin silmin lukemaan<3 Paniikkikohtaukset eivät onneksi välttämättä oo kuvioissa pysyvästi, ne vaan monella kuuluu hankaliin elämänvaiheisiin ja helpottaa ajan kanssa. Mulla ne on pysyneet poissa kohta 10 vuotta, enkä saanut niihin aikanaan oikein apua ja se välillä harmittaa. Ois ollut ihana jos ois ollut kohtalotovereita silloin :)
Oot vaan jotenki mun idoli! Näin blogin perusteella (ja se riittää mulle perusteeksi :D).
Kauheasti voimia sun päiviin! <3
Tuli ihan itku kun tätä luin! Vaikka itse tällä hetkellä elänkin ehkä elämäni onnellisinta aikaa vastasyntyneen vauvan ja uuden mieheni kanssa niin tuli väkisin muutaman vuoden takaiset ajat mieleen kun avioliittomme silloisen mieheni kanssa päättyi. Vaikka päätös silloin oli lähinnä minun ja erittäin pitkän taistelun ja yrittämisen jälkeen tehty eikä meillä ollut esim lapsia niin kyllä välillä yksin tuntui, että hukun omiin tunteisiin, ahdistukseen ja masennukseen. Yöllä välillä mietin itkiessä, että soitan ex miehelleni ja pyydän palaamaan yhteen, koska en haluakkaa tätä. Se on totta, että eka vuosi on pahin, vaikkei sekään kokonaisuudessaan mitään rypemistä ole, mutta ainakin itselle silloin ne pahan olon aallot oli kokonaisvaltaisempia kuin koskaan sen jälkeen.
Tsemppiä!