Olen kirjoittanut monta tuhatta postausta, enkä tiedä olenko ikinä tullut kertoneeksi, kuinka vaikeaa mun on päästä asioista yli? Irti päästäminen on erittäin hieno taito, jota minulla itselläni ei ole – ihan sama onko kyseessä joku pienempi tai isompi asia.
En tarkoita luovuttamista, vaan sitä kun joku asia on käsitelty loppuun ja se olisi parempi vain siirtää pois mielestä. Annan helposti asiat anteeksi, mutta en pysty unohtamaan. Ihan oikeasti toisinaan olisi ihan hyvä vaan tosiaankin antaa olla ja unohtaa.
Miten te pääsette yli siitä kokonaisvaltaisesta fiiliksestä, kun joku harmittaa, mutta asialle ei voi tehdä kuitenkaan mitään? Miten mennä eteenpäin? Se harmittava asia voi toisinaan olla pieni – ja joskus vähän isompi. Omassa elämässäni ei ole tapahtunut mitään dramaattisia muutoksia, joista nyt yrittäisin päästä yli, mutta kuitenkin usein sitä sattuu ja tapahtuu kaikenlaista pienempää.
Mua yli pääsemisessä auttaa asioista puhuminen, eli jauhaminen läheisten kanssa. Liikkuminen. Parasta jos pääsee tekemään jotain, mihin pitää keskittyä 100 %. Yleensä myös yön yli nukkuminen helpottaa vähän – joskus ei.
Eilen olin lievästi sanottuna harmissani. Laitoin luurit korville, otin puhelun parhaalle ystävälleni, kävelin 12 km lenkin ja kyllä; kotiin päästessäni olin jo paljon paremmalla tuulella. Asiat kannattaa laittaa perspektiiviin, mutta kun joku juttu oikein harmittaa, niin voi olla tosi vaikeaa sillä hetkellä muistaa, että asiat ovat isossa mittakaavassa kuitenkin tosi hyvin.
Kuvat – Ida Hanhiniemi
En koe olevani pitkävihainen tyyppi, mutta joissain tilanteissa huomaan, että minun on todella vaikea päästää irti asioista vaikka todella tiedän sen olevan ainoa vaihtoehto. Miten siellä, onko kenellekään samoja tuntemuksia tai samanlaisia ajatuksia?
-Maj
Moi!
Postauksesi ei olisi voinut sattua parempaan aikaan. Kumpa olisikin jokin vinkki minkä voisin jakaa, mutta täytyy vain todeta, ettet ole ainoa joka kipuilee ylitse pääsemisen kanssa. Olen huomannut, että oma ratkaisukeskeinen asenteeni ei aina edesauta ylitse pääsemistä. Toisinaan asiat vain jäävät auki ilman vastauksia, niin vaikeaa kuin se onkin hyväksyä.
Kuvat ovat muuten todella upeita! Missä ne on otettu? :)
Täällä yritetään päästä irti todella rakkaan lemmikin menetyksestä. Itse annoin itseni velloa pari päivää kunnon surussa, itkeä tihrustin niin paljon ettei lopulta itkua enää tullutkaan. Nyt vaan arkeen takas kiinni. Töitä, liikuntaa ja ystäviä, mutta myös kynttilän polttamista lemmikkiä hyvällä muistellen. Eli vähän samat aatteet kun siulle ns. lääkkeeksi.
Täysin sama ongelma minulla. Ja olen aina ollut samanlainen asioiden pyörittelijä. Erityisesti jos koen epäreilua kohtelua ( joka ei välttämättä edes kohdistu minuun), asiasta on vaikea päästää irti ja päästä yli. Huonompi juttu onkin, että etenkin jos tunnen kokeneeni henkilökohtaista vääryyttä, tämä irtipäästämättömyys johtaa helposti katkeroitumiseen. Tiedostan ongelman ja yritän sitä koko ajan työstää, mutta se onkin helpommin sanottu kun tehty.
Mulla on taas täysin päinvastoin. Jos asia käsitellään yhdessä, niin annan tosi nopeasti olla. Mutta jos se jää jollain tapaa roikkumaan tai käsittelemättä, olen ihan pulassa. En tiedä miten päin olla ja mitä tehdä ja asia valtaa mielen. Siksi usein vaadin, että kaikki selvitetään, eikä jätetä roikkumaan. Sen jälkeen kaikki on hyvin ja voin antaa olla.
Moikka! Mä haluan kanssa puhua ja käsitellä kaiken mahdollisimman nopeasti ja tyhjentävästi, se kyllä helpottaa – mutta aina ei ole siihen mahdollisuutta ja silloinkin on päästävä yli, mutta miten?
Olen aika pitkävihainen luonteeltani, joten kaikenlaisia keinoja on tullut omaan niksipakkiin hommattua.
Ensinnäkin, asia tarvitsee päätepisteen. Eli riippuen asiasta, se pitää olla selvitetty. Silti se saattaa v*tuttaa pitkäänkin. Juoksulenkki ei ole meikäläisellä paras, koska pystyn kyllä jauhamaan paskoja ajatuksia lenkillä mielessäni ihan loputtomasti. Ja lenkkeily on muutenkin tylsää. Kunnon crossfit- tai agilityreeni vie ajatukset muualle. Ne on ykkös keino. Jos ei onnistu edellä mainitut, niin hätävarana meen sinne juoksulenkille.
Mä olen nyt vasta aikuisiällä tajunnut olleeni aina murehtia ja asioiden vatvoja. Vieläkin pyörittelee päässäni asioita joihin en voi vaikuttaa. Esim. lapsen parin vuoden takaisia terveysongelmia ei kunnolla tutkittu, ja nyt me ovat sitten ”puhjenneet”. Minkäs sille voi, mutta en voi päästää mm. tästä asiasta irti.
Itselläkin usein tuollainen samanlainen fiilis, asiat jäävät vellomaan mieleen, vaikka järki sanoo, että tehtyä ei saa enää tekemättömäksi ja eteenpäin pitää mennä. Useimmiten nämä tuntemukset liittyvät töihin – tämä ja tuo asia olisi voinut mennä paremmin, tämäkin unohtui, miksi menin neuvomaan noin – tai siihen, jos vahingossa lipsauttaa jostain henkilöstä sellaisen asian eteenpäin, jota ei välttämättä olisikaan saanut jakaa. Nämä jutut voivat jäädä pitkäksikin aikaa harmittamaan ja mietityttämään. Pitäisi keksiä joku tapa, jolla vetää itsensä pois siitä noidankehästä. :/