Toisinaan sitä suorittaa viikkoja, painaa vaan menemään tukka putkella päivästä toiseen. Kai muillaki lapsiperheillä arki on toisinaan kauppalistoja, harrastuksista toisiin selviämistä, väsyneitä aamuja ja väsyneitä iltoja? Tällä viikolla (pitkästä aikaa) olen monta kertaa pysähtynyt ihmettelemään milloin mitäkin, nättiä maisemaa ja lasten puuhailuja. Kaiken tohottamisen keskellä muistuttelen itseäni, että minun arkeni on kahden pienen lapsuus. Lapsuus joka ei kestä ikuisesti. Lapsuus, joka menee aivan liian nopeasti ohi.

Yhtenä iltana Rebekka lähti iltakävelylle kanssani yöpaidassaan ja kumisaappaissaan. Hän hyppeli vierelläni innoissaan, kertoili päivästään ja pysähteli ihastelemaan auringolaskua. Ajattelin koko ajan mielessäni, että ethän kasva tuosta isommaksi. Halusin, että meidän lenkki olisi kestänyt paljon pidempään. Joistain hetkistä ei tahtoisi päästää irti. En muista koska tyttö olisi viimeksi suostunut pitämään kädestäni kiinni. Hän on kuulemma liian iso kulkemaan äidin kanssa käsi kädessä.

Mulle tulee joskus kauniin arkisista hetkistä vähän melankolinen fiilis. Ehkä se tulee siitä, kun tiedostaa, että hetkeen ei ole mahdollista jäädä, ei vaikka kuinka haluaisi. Kai se tulee siitä, kun tajuaa kaiken muuttuvan hiljalleen – toki niinhän sen kuuluukin mennä, vaikka toisinaan se tekeekin vähän kipeää. 

 

Tänä keväänä lasten koulun + eskarin  päättyminen tuntuu minusta jotenkin pysäyttävältä, yksi lukuvuosi takana ja samalla myös yhden aikakauden loppu. Syksyisin ilmassa on jännitystä ja kaikkea uutta, aloitetaan uusia harrastuksia ja puuhastellaan. Nyt edessä on suvivirsi ja pitkä kesäloma. Paras aika vuodesta ja myös paljon kaikkea ihanaa. En ymmärrä, miksi yhtäkkiä tämä kesän alku on niin kovin haikeaa – yleensä se kesän loppuminen menee enemmän tunteisiin.

Vuosi hujahti kieltämättä vauhdilla ja ensi syksynä Samuelkin aloittaa koulun, mutta sitä ennen nautitaan pitkästä ja ansaitusta kesälomasta.

Onhan nuo lapset jo niin isoja, en kestä. Koitan pitää aina kädestä kiinni, kun siihen vain tarjoutuu mahdollisuus.

Rakkautta viikkonne,
Maj

3 Comments

  1. Netta 23.5.2019

    Kiva kirjoitus. Niin touhukkaita kuvia.

    Vastaa
  2. Nannileena 23.5.2019

    Miten tekstisi menikin niin tunteisiin. Olen pyöritellyt juurikin noita asioita lähiaikoina ja varsinkin tuo ”minun arkeni on kahden pienen lapsuus”, se sykähdytti ja meni tajuntaan. Kiitos muistutuksesta<3

    Vastaa
  3. Hanna 24.5.2019

    Kiitos Maj, osasit pukea kauniiksi sanoiksi juuri ne ajatukset, jotka pyörivät päässä itsellänikin. Tässä keväässä on todellakin jotain haikeaa. Voi kunpa ajan voisi pysäyttää edes hetkeksi <3

    Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *