Marraskuussa heitin pallon teidän suuntanne ja pyysin kysymään minulta mitä tahansa. Lupasin vastata kysymyksinne parhaani mukaan, mahdollisimman rehellisesti. Äitiyteen ja lapsiin liittyviä kysymyksiä  tuli muutamia ja vastaukseni niihin löytyy tästä postauksessa :)

Mikä Samuelin ja Rebekan ikäero on? Olisi kiva lukea heidän välisestä sisarrussuhteestaan ja miten koet heidän ikäeronsa? Mitä iloja tai haasteita se on tuonut nyt ja pikkulapsiaikana? 

Ois kiva kuulla ajatuksia äitiydestä nyt, kun teidän lapset on jo kasvanut taaperoiän yli melkein koululaisiksi. Sit joku sellanen asioita, joista ”syyllistyn/olen huono” äitiyteen (ja miksei muuhunkin elämään) liittyen.

Samuelilla ja Rebekalla on aika tarkalleen kaksi vuotta ikäeroa, ihan pari viikkoa vajaa. Molemmat juhlivat synttäreitään maaliskuussa, mutta Rebekka on horoskooppimerkiltään voimakastahtoinen oinas ja Samuel superherkkä kalat.

Sanoisin lasten ikäeron suurimmaksi haasteen olleen nuorimmaisen vauva-ajan vai onkohan se nyt kuitenkin taaperoaika? Jokatapauksessa, pelkästään 1- ja 3-vuotiaiden kanssa mulla oli kädet aivan täynnä töitä ja siihen kun lisätään vielä blogihommat, häiden järjestelyt sekä vähäiset yöunet ym. niin jälkikäteen ei tee tiukkaa ymmärtää miksi olin niin väsynyt.

Henkireikäni oli niihin aikoihin meidän naapuruston äitiporukka. Jengissämme oli vajaa kymmenen naista ja asuimme samalla asuinalueella, ihan lähekkäin kaikki. Tapasimme toisiamme päivittäin; puistoissa, kerhossa ja toistemme luona. Pari kertaa vietettiin iltaa ilman lapsiakin – ja voi vitsit, siitä kyllä puhuttiin viikkoja etukäteen ja paljon vielä jälkikäteenkin. En tiedä miten olisin pärjännyt ilman niitä naisia ja päivittäisiä puheluita omalle äidilleni, vertaistuki oli mulle tosi tärkeää siinä elämänvaiheessa.

Osa pikkulapsivuosien muistoista on vähän sumun peitossa, mutta onneksi silloinkin kirjoittelin ajatuksiani tänne blogiin. Vanhoihin teksteihin on  hauska palata, vaikka kyllähän ne toisaalta vähän nolostuttaakin. Kuten sanottua, Samuelin ollessa reilun vuoden ikäinen elämässäni oli liikaa kaikenlaista meneillään ja jälkikäteen (viisi vuotta sitten!) kirjoittelinkin pitkän postauksen uupumisestani.

Missään muussa vaiheessa lasten ikäero ei ole tuntunut haasteelliselta, vaan pelkästään positiiviselta asialta. Tottakai täällä kinastellaan ja otetaan yhteen välillä rajumminkin, mutta vitsi mikä tuki ja turva sisaruksista on toisilleen. Samuel ja Rebekka  viihtyvät omien leikkiensä parissa, mutta haluavat silti olla lähekkäin, tiedättekö mitä tarkoitan? Rebekka on vanhempana tietysti vähän ovelampi ja toisinaan hän pomottaa huolella nuorempaa veljeään. Tämä kai lienee kuuluu vähän asiaan? Taisin olla itse ihan samanlainen kolme vuotta nuoremmalle veljelleni Petterille. En silti edes osaa kuvitella Rebekkaa huolehtivaisempaa isosiskoa.

Tällä hetkellä lasten nukkumis- ja nukahtamistilanne on täydellinen. Iltasadun ja hyvänyönpusujen jälkeen lastenhuoneesta kuuluu vähän aikaa rupattelua, tyypit puivat keskenään päivän tapahtumat kertaalleen vielä läpi. Yleensä mulla ei ole sydäntä puuttua siihen, joskus saatan huikata, että pitäisiköhän teidän jo nukkua siellä? Muutaman kerran olen löytänyt lapset aamulla samasta sängystä nukkumasta. Tyypit on päätyneet ahtautumaan kerrossängyn yläkertaan yhdessä, välillä ihan muuten vain, pari kertaa toinen on kuulemma nähnyt pahaa unta. Mä koen positiiviseksi myös sen, että lasten kanssa voi tehdä kaikenlaista, esimerkiksi tänä talvena me voidaan lasketella porukalla, mikä ei välttämättä niin vaan onnistuisi, jos Samuel ikäero olisi suuri ja Samppa olisi vielä pikkuinen.

Vielä viimeinen kysymys; mistä tunnen syyllisyydentunnetta? Syyllisyydentunne iskee ehdottomasti silloin jos sanon lapsille turhan tiukasti jostain asiasta. Mulla on lyhyehkö pinna ja korotan ääntäni omasta mielestäni liian helposti lapsille. Mun hermoja kiristää eniten juurikin se lasten keskinäinen riitely. Käyn omassa mielessäni pitkään läpi tilanteita, jolloin pinnani on palanut ja jos koitan ottaa asian myöhemmin puheeksi, niin lapset ovat ehtineet jo unohtaa koko jutun.

Koen syyllisyyttä myös avioeron takia. Tällä hetkellä lapset asuvat luonani vain puolet kuukaudesta. Sydämessä asuu koko ajan pieni ikävä. Kaikkeen kuitenkin tottuu, enkä enää en purskahtele itkuun kävellessäni lastenhuoneen ohi. ”Lapsettomina viikkona” on paljon hetkiä, jolloin kaipaan heitä tai haluaisin jakaa asioita heidän kanssaan. Koitan muistaa tuon ikävän ja panostaa meidän yhteiseen aikaan enemmän. Kaikista eniten haluaisin vain olla heille paras mahdollinen äiti.

-Maj