Tiedättekös, äideillä on toisinaan sellainen paha tapa kilpailla siitä kenellä on rankinta kotona tai lasten kanssa? Vatvoimme tätä asiaa eilen ystäväni kanssa pikkutunneille saakka ja jäin vielä senkin jälkeen mietiskelemään, että se asia todellakin on näin, mutta miksi?
Lähtökohtaisesti me kaikki ihmiset (myös äidit, hoho) olemme erilaisia – se mikä yhdelle on sopivasti, on toiselle liikaa ja kolmannelle liian vähän. Toisella arki ja elämä rullaa helposti vaikka neljän lapsen kanssa, mutta yhden lapsen äidillä voi olla ylitsepääsemättömän rankkaa.
Ystäväni sai kunnon ”kurinpalautuksen” eräältä häntä hiukan vanhemmalta naiselta, joka oli yksinhuoltajana kasvattanut vuoden ikäerolla syntyneet pojat. ”Älä sinä valita, sulla on mies, minä kuule hoidin lapseni ihan yksin. Sinulla ei ole oikeutta valittaa mistään, koska sinulla on mies apuna”. Ystäväni oli vaan kylmänviileästi todennut, että jokaisella meillä on omat taakkamme kannettavana ja että arki pienten lasten kanssa on toisinaan rankkaa, varmasti ihan jokaisella. Ihan pöyristyttävää käytöstä tältä naiselta, tarinan kuultuani mun teki mieli siltä istumalta painella ojentamaan tätä muikkelia. Helpolla ei varmasti pääse kukaan yksinhuoltajana, se on varmaa, mutta ei se miehen olemassaolo automaattisesti tee arjesta helppoa. Ei etenkään ystävälläni, kahden pienen lapsen ja koiran kanssa. Hänen miehensä asuu viikot poissa kotoa, eikä heillä ole isovanhempia tai sukulaisia apuna.
Toisena esimerkkinä on kahden tai useamman lapsen äidin päivittely siitä, että kuinka helppoa on yhden lapsen äitinä. ”Mitä sekin valittaa, yhden lapsen kanssa elämä oli niin helppoa. Nukkuisi vaikka silloin kun se vauvakin nukkuu”. Vastaavaa päivittelyä kuullessani näen punaista ja höyry nousee korvistani, sillä kokemuksestakin jo tiedän, että jotkut tapaukset eivät vaan nuku – ja sitten kun ne nukkuvat, niin äiti voi olla niin väsynyt, että ei enää itse saa unta. Voin kuvitella kuinka pahalta toisen sanat saattavat tuntua, etenkin jos itse on lopen uupunut, kokee olevansa epäonnistunut tms.
Sitten on myös ne arjen sankariäidit, jotka kertovat mistä kaikesta he selviävät, eivätkä koskaan ole valittaneet – joten muidenkin kuuluisi vaan nostaa leuka ylös ja purra hammasta. Myös äidin ”helpolla pääseminen” aiheuttaa kateutta ja sehän on selvä juttu, että kyllä siinä äidissä jotain vikaa on oltava. ”Tuo mamma vaan ravaa kuntosalilla ja pynttäytyy, voi lapsiraukkoja, mamma ei välitä kuin itsestään”. Jep, right, onhan näitä vaikka kuinka, kotiäidit vastaan uraäidit jne…
Kannattaisi vaan pitää mielessä, että et voi ikinä tietää toisen tilannetta, vaikka luulisitkin tietäväsi – joten älä arvostele. Kaikilla meistä, ihan jokaisella, on omat taakkamme kannettavana, toiset asiat näkyvät kaikille, jotkut asiat pidetään vain itsellä. Varmasti olen myös joskus itse sortunut arvostelemaan – ja se kyllä hävettää. Haluaisin, että me mammat olisimme automaattisesti samalla puolella, toistemme tukena, eikä kilpailemassa toisiamme vastaan. Mitalia kun tästä ei kenenkään kaulaan tipahda, sillä äitiys ei ole kilpailu.
Uskotko sinä muuten, että jokaiselle annetaan vain sen verran kuin jaksaa kantaa? Itse en usko, sillä osa meistä sortuu liian painavan taakkansa alle. Ajattelen silti, että siitä raskaammasta taakastakin voisi selvitä, jos siihen saisi kantoapua <3
-Maj