Mun ystäväpiirissä on upeita äitejä, jotka kasvattavat ja pukevat rakkaudella lastaan, eivät erityisesti Tyttöä tai Poikaa. He pukevat pojillensa värikkäitä vaatteita ja kannustavat nukkeleikkeihin, ihan siinä missä ihan mihin tahansa muihinkin leikkeihin. He opettavat, että vaaleanpunainen väri ei ole varattu vain tytöille, vaan pojatkin voivat käyttää sitä ihan yhtä hyvin. Minäkin ajattelen näin. Ajattelen myös, että kaikkien lasten on saatava olla omia itsejään ja ilmaista tunteitaan, ilman pelkoa tai häpeää. Kuka edes kehtaisi tänä päivänä sanoa, että eivät pojat itke? Mistä noin naurettava sanonta on lähtöisin?

Näiden äitien pojat kasvavat ja menevät päiväkotiin tai kouluun, omana iloisena itsevarmana itsenään. Voi olla, että siellä kaverit sanovat, että pinkki on muuten sitten tyttöjen väri.

Eräs ystäväni vei pienen poikansa ostamaan uusia kumisaappaita ja poika valitsi tietysti ilosta kiljuen kumpparit lempivärissään, pinkissä. Äidin kurkkua kuristi, kun hän kysyi, että oletko aivan varma näistä? Ei siksi, että tämä äiti olisi kääntänyt kelkkansa ajatustensa suhteen, vaan siksi, koska hän pelkäsi, mitä tuleman pitää. Herkällä pojalla kun on ollut muutenkin päiväkodissa vähän hankalaa. Äitiä alkoi oikein hävettää, sillä hän tajusi toimineensa ihan täysin omien arvojensa vastaisesti. Vähän myöhemmin kaupasta poistutaan pinkkien saappaiden kanssa. Poika menee päiväkotiin ylpeänä uusista kiiltävistä kumisaappaistaan, mutta vain pari päivää myöhemmin hän kaivaa vaitonaisena esiin ne vanhat ja jo liian pienet siniset saappaat, koska ”ne olikin vaan paremmat”.

Toinen ystäväni on ostamassa koululaiselleen uutta takkia, poika haluaisi kokonaan pinkin ulkoilutakin tyttöjen puolelta. Äiti taivuttelee pojan valitsemaan sinisen, koska ”se vaan sopii niiden ulkohousujen kanssa paremmin.” Tämäkin äiti häpeää sanomisiaan samantien, eikä jälkikäteen edes meinaa tunnistaa itseään omasta käytöksestään. Poika kun olisi ollut äitiään rohkeampi, hän olisi uskaltanut valita pinkin takin. Kaupasta poistutaan kuitenkin sinisen takin kanssa, koska äiti vaan niin kovasti pelkäsi poikansa puolesta.

Olen miettinyt näitä juttuja aika paljon, sillä eräänä arkiaamuna Samuel kieltäytyi laittamasta keltaista paitaa päällensä, koska ”ne nauraa mulle”. Kerroin, että siinä ei ole kuule mitään nauramista, niin paita, kuin poikakin ovat kerrassaan loistavia. Paitaa ei silti laitettu, koska hän ei vakuutteluistani huolimatta halunnut pukea sitä, ilmoittamastaan syystä johtuen. Silloin tämä asia tuli vastaan minulle ihan ensimmäistä kertaa. Tulin tosi surulliseksi, nytkö se jo alkaa? Rebekka on aina voinut pukea päällensä ihan minkä tahansa värisiä vaatteita, eikä hänellä tai etenkään muilla, ole ollut asian kanssa pienintäkään ongelmaa.

”Mä en äiti itke siellä sitten ikinä” (päiväkodissa) – ja niin hän on pitänyt sanansa. Kyyneleitä ei tullut, vaikka kaveri pamautti pikkurekalla takaraivoon. Tuli vähän verta ja kuhmu, mutta ei kyyneleitä. Vasta sitten kotona.

Kysymys kuuluukin: kumman värisen takin kanssa te lähtisitte kaupasta?

-Maj