*Kaupallinen yhteistyö, Asennemedia & Mehiläinen

Kymmenen vuotta kestäneen parisuhteen päättymisen jälkeen mielessäni ei ensimmäisenä pyörinyt uusi suhde. Toki sekin on mahdollista, että uusi suhde olisi valmiina odottelemassa jo ennen eroa, sillä rakkaus ei tiedettävästi katso aikaa tai paikkaa. Näin jälkikäteen olen tyytyväinen, että lähdin suhteesta omilleni ja käsittelin eroon liittyvät asiat läpikotaisin. Voin aloittaa ihan puhtaalta paperilta uuden ihmisen kanssa, kun se tulee ajankohtaiseksi.

Eron jälkeen ajattelin olevani monella tapaa viallinen, minkä takia koin, että en varmasti ikinä kelpaisi kenellekään. Eipä sillä, että meistä kukaan olisi täydellinen, mutta tunsin olevani omine vikoineni ihan liikaa. En tiedä mistä se fiilis kumpusi niin vahvana, mutta siltä se vaan tuntui. Tunnistaako kukaan teistä tätä tunnetta?

Kuvittelin, että maailmassa ei ole sellaista tyyppiä, joka olisi minua varten – tai minä häntä varten. Niihin aikoihin juttelin näistä ajatuksistani useammankin ihmisen kanssa ja heitä vaan hymyilytti koko juttu. Sain kuulla, että en ole vielä tavannut puoliakaan ihmisistä ja eiköhän niitä potentiaalisia vaihtoehtoja ala ilmaantumaan myöhemmin, kun aika on oikea? Tuijotin hölmistyneenä takaisin ja väitin vastaan, ei ikinä tule yhtään ketään mun elämään. Nyt tavallaan tiedän, että olin niin väärässä. Gasellitkin tietävät; Tiet ei koskaan hiljene tyystin. Ja aina tulee uusii ohi ajavii. 

Ystäväni muotoili asian näin; olet kuin peili ja vedät puoleesi samanlaisia ihmisiä. Kun voit hyvin ja olet tyytyväinen omaan elämääsi, niin se näkyy ja sinun elämääsi on tulijoita. Vieläpä sellaisia jotka eivät vie mitään pois vaan päinvastoin, tuovat tullessaan siihen vielä lisää sitä jotain hyvää. Tämä ei varmasti ole mikään yksi ja ainoa totuus, mutta haluan uskoa, että me ihmiset vedämme puoleemme samoilla taajuuksilla olevia tyyppejä. Uskon myös negatiivisten fiilisten näkyvän. Toivottomuus ainakin huokuu – se on luontaantyötävää ja jos uskot, ettei kukaan tule koskaan ymmärtämään sinua tai ajatuksiasi, vedät puoleesi sellaisia ihmisiä, jotka eivät tosiaankaan ymmärrä sinua.

Viimeisellä Mehiläisen terapiakäynnilläni koin, että vanha parisuhteeni on käsitelty, eikä minulla ole tarvetta siitä puhua juuri nyt enempää. Kuten jo sanottua; meillä Miikan kanssa toimii asiat hyvin ja olemme hyvä tiimi lastemme vanhempina. Psykoterapeutti Pirjo Kiiskilästä on ollut hurjasti apua ja hän on muutenkin ihan mielettömän hyvä tyyppi! Olen oppinut näkemään asioita eri kulmista ja tehnyt monia oivalluksia hänen avullaan. Halusin ehdottomasti käyttää viimeisen terapiakerran puhumalla tulevasta.

Pohdin millaisia asioita minä toivoisin mahdolliselta uudelta kumppaniltani tai parisuhteelta. Näitäkin asioita on varmasti hyvä mietiskellä ennakkoon, mutta mitä tapahtuu sitten kun se rakkaus osuu kohdalle? Lentääkö toivomuslista roskikseen? Rakastumisvaihe kestää tutkitusti noin puolesta vuodesta maksimissaan kahteen vuoteen ja sen jälkeen yleensä arki astuu kuvioon. Onko taas aika kaivaa lista roskakorista, kun toista ihmistä ei enää tarkastele vaaleanpunaisten lasien läpi? Mitä tapahtuu jos rakastumisvaiheen loputtua huomaa, että eihän se uusi suhde vastannutkaan yhtään omia toiveita, ei edes niitä muutamia?

Keskustelimme Pirjon kanssa lopuksi vielä tovin defensseistä eli ihmisten omista suojamuureista. Toista ihmistä ei voi täysin kohdata, jos ei ole valmis laskemaan omaa puolustusta – kun sen tekee, niin antaa toiselle kaikki mahdollisuudet haavoittaa ja pahasti.

Mietin että, olisinko itse valmis? Olenko jo niin vahvasti omilla jaloillani, että uskaltaisin antaa toiselle sen mahdollisuuden, ottaisinko riskin? Uskoisin olevani valmis, sitten jos kun se hetki tulee. Jos tuleekin pahasti takkiin niin tiedän nyt, että siitäkin selvitään. 

-Maj