IMG_1525

Ulla sai napattua kuvan aika ihanasta hetkestä, vierelläni on kaksi rakasta ystävääni, skumppalasit kädessä ja auringonlasku edessä. Tämän painan mieleeni minireissustani Helsinkiin ja unohdan kaikki muut pienet vastoinkäymiset, kuten VR:n lakon ja bussista myöhästymisen – ja vaikkapa esimerkiksi sen, että sain aikamoisen flunssan. Saan kohta napata lapset kainalooni ja voin pysytellä heidän kanssaan kotona, itseasiassa tällä hetkellä se tuntuukin maailman parhaalta ajatukselta. Keitellä teetä, pötköttää viltin alla, ajella pikkuautoilla, leikkiä poneilla ja laittaa kaikki typerät aikuisten huolet vähäksi aikaa narikkaan.

Sitä ennen kuitenkin yksi juttu. Reissaamisesta ja kotiinpalaamisesta tuli mieleen junamatkalla käymäni keskustelu. Juttelimme 1-vuotiaan pojan äidin kanssa yleisesti äitien ja isien välisistä eroista. Olimme samaa mieltä siitä, että ihmisillä on edelleen jotenkin vanhanaikaisia ajatuksia äidin roolista. Juttukaverini hämmentyi, kun kerroin saaneeni toisinaan kulmien kohotuksia ja paheksuntaa niin tutuilta kuin tuntemattomiltakin puhuessani reissuista, joita teen yksin tai omien ystävieni seurassa. Myös mieheni on reissannut yksin, eikä kukaan kauhistellut esimerkisi silloin, kun hän lähti poikien kanssa viikoksi futismatsien perään ulkomaille toisen lapsemme ollessa parin kuukauden ikäinen. Miehillä on tapana viettää isän varpajaisiakin äidin ja vauvan vielä ollessa sairaalassa, eikä mulla ole mitään sitä vastaan.

Ensimmäisiä kertoja ulkona ”tuulettumassa” ollessani (esikoisemme oli about viiden kuukauden ikäinen vauva) tapasin pari mieheni naispuolista ystävää, jotka kysyivät, että eikö minun paikkani ole kotona vauvan kanssa? Mietin, että halusivatkohan he tahallaan tehdä minulle syyllisen olon. Myöhemmin tajusin sen olevan peruskäytäntö, kun muutama muukin kysyi samana iltana, että mihin olen vauvan jättänyt? Entä jos mieheni olisikin ollut minun tilallani, niin olisiko kukaan kehottanut häntä lähtemään kotiin vauvanhoitopuuhiin? No, tuskinpa.

Blogin kommenttiboksissakin ollaan ihmetelty, että välitänkö enää perheestäni, kun reissaan ilman miestä ja lapsiani, omien ystävieni kanssa? Eräs kysyi, olenko kenties romanttisessa mielessä ihastunut ystävääni. No, välitän tietenkin perheestäni ja vaikka minulla onkin aika viehättäviä ystäviä, niin vastaus on silti ei. Mun on tosi vaikea ymmärtää näitä ihmettelyjä, sillä vaikka elämäni rooleista tärkein on olla äiti, niin koen olevani paljon muutakin. Kenties jonkun muun kohdalla nämä kaksi asiaa sulkevat pois toisensa ja heidän on siksi vaikea ymmärtää valintojani?

Miika on aina sanonut, ettei häntä ahdista yhtään, jos olen poissa vaikkapa viikon, päinvastoin hän sanoi olevansa ihan tyytyväinen saadessaan toteuttaa itseään arjessa (kyllä, hän käytti juuri näitä sanoja). Ja tiedättekö mitä, meidän perheessä on sellainen isä, joka kyynelehtii jo ekana reissupäivänä skypessä, koska hänellä on niin ikävä lapsia. Tuntuu, että puolisoni kanssa jo jonkin verran yhdessä kulkeneena ja lasten kasvaessa olemme löytäneet toimivan, tasa-arvoisen vanhemmuuden.

Muistutan aina itseäni, että jos en olisi koskaan lähtenyt mihinkään – en osaisi kaivata tietyllä tavalla, joten onneksi lähdin, kuitenkin. <3

-Maj

Joskus kaksikymppisenä olo oli tosi kuolematon, en suonut ajatustakaan vanhenemiselle. Tuntui ihan siltä, että kolmikymppisyys ei tule koskaan tavoittamaan minua. Jotenkin hassusti kuvittelin, että sitten kun se kolmikymppisyys joskus saavuttaa minut, niin varmasti olen siinä vaiheessa jo viimeisenpäälle aikuinen, järkevä ja ainakin sinut ikäni kanssa.

No, nyt kun tämä ikä on meikäläisen saavuttanut, niin ei, en taida olla yhtään sen aikuisempi. En tunne edelleenkään itseäni varsinaisesti kolmikymppiseksi vaikka sitähän olen ollut jo pian vuoden päivät. Välillä järkytyn kun peilistä minua katsoo takaisin niin uurteinen naama, että asia on kyllä kaikille harvinaisen selvä – en olekaan enää nuori. Ei tarvitse henkkareita paljoa vilautella viinipulloa ostaessa.

Valokuvista sen huomaa parhaiten, kasvoistani on tullut oudon terävät, juonteita on ilmestynyt sinne tänne (ja tuonne) ja näytän usein väsyneeltä, vaikka en olisikaan. Onhan tässä podettu ikäkriisiäkin jo pari vuotta. Uskokaa tai älkää, hiljalleen olen kuitenkin siirtymässä hyväksynnän tielle. Kriiseilyni alkoi täytettyäni 27 vuotta, eikä se pelkästään liittynyt ulkonäköön vaan muuhunkin, tuli sellainen tunne, että aika on käymässä vähiin. Tulin surulliseksi kun epäilin parhaiden vuosien olevan jo takana. Joskus minua sanottiin nuoreksi äidiksi – enää voin vaan yrittää olla nuorekas äiti?

Vanhenemista vastaan pyristeleminen on kyllä silkkaa ajanhaaskausta, me kaikki vanhenemme – halusimme tai emme. Sinäkin siellä ja minä täällä. Ainakin olen tehnyt tässä vuosien varrella kaikkea sellaista, mitä olen aina halunnutkin, kuunnellut sydäntäni, eikä ole tarvinnut katua päivääkään. Tässä rinnallani on (kanssani kovia kokenut) kuusi vuotta vanhempi mieheni, jolle ikä on ollut aina vaan merkityksetön numero, jota hän ei vaivaudu turhaan tuijottamaan. Hänen, kuten monen ystävänikin on ollut vaikeaa ymmärtää tuskailuani niin itsestään selvän asian kuin ikä, kanssa. Toisaalta minä muutenkin sukellan syvälle ja lennän korkealla – Miikan kanssa me kohdataan aina siinä välillä, juuri sopivasti.

Voin hyvin samaistua Iisan biisin sanoihin: ”Mitä jos mulle kävis niin, että ulkona törmäisin rekkaan? Oisin iloinen, että tein just niin, kuljin minne sydän mua ohjaa”. Loppujen lopuksi ehkä se käsillä oleva ikä on juuri se kaikista parhain ikä? Äitini aina sanoo mulle, että elän elämäni parasta aikaa juuri nyt – lapset ovat pieniä, mutta ne raskaimmat ensimmäiset vuodet valvomisineen ovat jo takana ja itse olen sen verran nuori, että jaksan touhuta. Parasta ottaa vissiin tästä kolmikymppisyydestä ilo irti – koska kuitenkin nelikymppisenä ajattelen olleeni tosi nuori kymmen vuotta sitten, eli nyt. Hyväksymisen vuosi 2016, Juhlin syntymäpäiviäni heinäkuussa viime vuodenkin edestä.

-Maj

1 2 3 4 5 28