Mä olen kirjoittanut pari synkkää tekstiä, mutta en ole niitä julkaissut. Muakin ärsyttää jotkin kommentit ihan yhtä paljon kuin joitain teistä ärsyttää mun blogikirjoitukset. Jotkut teistä ovat kaivanneet arkipostauksia. Osaa harmittaa blogin kaupallisuus, toiset ovat kateellisia ”ilmaisesta” tavarasta, yhden mielestä en osaa lukea ja joku vielä kertoilee, että todellisuudessa ”se Maj ei ole yhtään niin iloinen, mitä siellä blogissansa antaa ymmärtää”. Ai niin, ja vihreän takin alkuperää on kysytty monta kertaa, anteeksi kun en ole muka siihen ehtinyt vastaamaan. Nyt vastaan kaikille samalla kertaa tässä postauksessa.
Ensinnäkin arki täällä huushollissa on välillä vähän niin ja näin, en ehdi aina kuvaamaan. Joskus haluan myös nauttia hetkistä, ilman että kaivaisin kameraa esille. Kynnys kuvaamiseen on vähän myös kasvanut, kun ”normikamerani” on ihan päreinä, koska se tippui lattialle. Arkipostauksia kuitenkin tulee, mutta sitten kun niitä on luonnollista kirjoittaa. Olen myös täystyöllistetty tuon pienen salamasanterin (Samuelin) kanssa. Hän ei vielä pääse liikkumaan, käytännössä viihdytän/syötän/nukutan ja siivoan elämisen sotkuja ihan 24/7. Paitsi koitan jossain vaiheessa vähän nukkuakin. Uusi kamera on jo matkalla minulle, katsotaan jos saan vähän potkua kuvaamiseen, sillä arkijutut eivät ole mielekkäitä ilman kuvia, vai mitä?
Blogin kaupallisuudesta ja ilmaisesta tavarasta, voi luoja. Älkää ainakaan olko kateellisia, sillä Blogger on ihan ilmainen ohjelma ja kuka tahansa pystyy pitämään blogia. Olen aika monta vuotta kirjoitellut tätä blogia ja kuukausittain Magicpoksiin käyntejä kertyy 300 000-500 000. Mikään ei ole tässä maailmassa ”ilmaista”, uskokaa tai älkää, mutta teen aika paljon duunia tämän kyhäelmän eteen. Jokaisen ”ilmaisen” purkin ja tavaran eteen olen kyllä varmasti käyttänyt useamman tunnin aikaani. Miksi tästä samasta aiheesta vaan aina jauhetaan vuodesta toiseen? Jos tämän blogin sisältö tuntuu pelkältä mainostukselta, niin sitten voin vain kehottaa katselemaan toisenlaisia blogeja. Niin se asian laita vain nyt on.
Vihreä takkini on Cubuksesta, mutta uskoisin, että melkein kaikista ketjukaupoista saa ihan vastaavia.
Niin, se koppavuus-asia. No tuota… tuolla ulkona liikkuessani en ole joka hetki superhymy liimattuna kasvoilleni, oletteko te? En tosiaankaan ole aina täynnä energiaa ja iloisena, onko joku väittänyt sellaista? Ei kai kukaan jaksa aina revetä riemusta. Silloin ei hymyilytä kun raahautuu väsyneenä verkkarit jalassa lähikauppaan ihan vähän ennen sulkemisaikaa, tajutessaan, ettei kotona ole yhtään maitoa. Antakaa ihmisten olla ihmisiä. Tämä elo täällä ei aina ole ruusun tuoksuista hattaraa. Tai ei ainakaan minulla. Pyrin silti olemaan ystävällinen ja kohtelias kaikille parhaani mukaan.
Heti kirjoitettuani lähikaupasta alkoi hieman hymyilyttämään. Nehän pitävät muuten mua ihan sekopäänä siellä meidän omassa pikkumarketissa. Eilen viimeksi sormestani valui verta ja vauva kainalossa kyselin, et onks täällä laastaria. Viime viikolla olin hukannut pankkikortin ja jätin ostokset kassalle. Ilmestyn kauppaan aina mitä jännittävimmissä asuyhdistelmissä, hyvä etten ihan paplarit päässä paina sinne. Yhtenä torstai-iltana juttelin myyjäpojan kanssa, että on kyllä ihan surkee torstai. Piristyksenä siihen surkeeseen torstaihin ostin Herra Hakkaraisen vadelmalimpparia ja vuoren erilaisia pilttejä. Myyjäpoika kertoi, että joo sellasta se on, että aina ei naurata työpäivän jälkeen, kun kännykästä selailee ruokareseptejä ja miettii, että mitä sitä taas söis. Kaikilla omat pulmansa. Nauratti kyllä jälkeenpäin, ensiluokkaista palvelua ja ihania arkipäivän kohtaamisia <3
Olen myös saanut läheisyyskiintiöni erittäin täyteen joka päivä, tuosta pienestä rakkaasta syliapinasta, joka tahmaisilla tassuillaan roikkuu mun hiuksissa, koittaa lähteekö nenäni irti vetämällä, kuolaa mun kasvot ja vaatteet märäksi. Mieluiten hän kieltäytyy syömästä, eikä viihdy lattialla. Edes apinan isä ei tunnu kelpaavan, vaan kammottava karjunta alkaa, kun minä menen yhtä metriä kauemmas :D Mielestäni tästä vauva-ajasta tämä 6-9 kk:n ikä on ehkä raskain, siis itselleni. Niin se oli ekan kanssa ja niin se tuntuu tuon kakkosenkin kanssa olevan. Kehityksessä tapahtuu koko ajan jotain ja unet ovat sekaisin, hampaita pukkaa, kuolaa valuu ja ruoka lentää, haha!
Meidän elämään kuuluu silti oikein hyvää. Ollaan oltu kaikki terveinä, tehty kivoja juttuja yhdessä ja muutenkin. Päiviimme mahtuu hyviä, aivan ihania hetkiä ja välillä vähän niitä huonompia ja väsyyneempiä hetkiä. Molempia tarvitaan.
”Sinä olet minulle kaikki mitä haluan
Kaikki mitä toivoisin
Kaikki mistä haaveilin
Sinä olet minulle syksytaivaan kaltainen
Kaikki mitä osaa en
Kaikki mitä epäilen”
Iso kiitos tsemppaavista kommenteista, otitte niin hyvin tuon me&i:n BC-mallistonkin vastaan, olen niin otettu. Kiitos, että jaksatte jättää kommenttiboksiin viestejä käynneistänne. Kiitos myös vertaistuesta toisille äideille <3
-M