Olen äiti, jolla ei ole lukenut yhtään kasvatusopasta. Olen äiti, joka kuuntelee näissä asioissa sydäntään. Toivoisin olevani edes puoliksi yhtä hyvä äiti, kuin omani. Annan lapseni ostaa kaupasta pätkiksen ja juoda pillimehua. Kotona ei kuitenkaan eletä, kuin pellossa. Jonkinnäköiset ruoka-ajat meiltä löytyy ja sänkyyn mennään normaalisti ennen yhdeksää. Tavaroita ei saa heitellä, eikä toisten käsistä saa ottaa. Leluilla on omat paikat ja ruualla ei leikitä mielellään. Poikkeuksia tehdään kaiken suhteen. Välillä tulee karjaistua vähän isommin ja sitten harmittaa jälkeenpäin. En ole tehnyt soseita itse, enkä käyttänyt kummallakaan lapsella kestovaippoja, mutta arvostan niitä jotka niin tekevät. Inhoan oman näkökulmansa väkipakolla tuputtamista, kun ei ole mitään yhtä oikeaa tapaa tehdä asioita. Pidän erilaisista ihmisistä (lue äideistä), mielestäni on rikkautta, että kaikki ei tee asioita kuten minä.
En tiedä, mitkä vaunut on tosi in juuri nyt ja oikeastaa ihan se ja sama. Välillä oksettaa, kun ihmiset puhuvat lapsistaan tähän tapaan: ”meillä ryömitään jo” ”meillä on tullut hampaita” -jaa, sun mieskin siis ryömii ja jotenkin musta näyttää, että sulla on jo kaikki hampaat suussa. En silti tuomitse ketään, jos teillä nyt ryömitään ja puklataan koko porukalla, niin se on ihan ok mulle. Toisilla naisilla on hetkiä, jolloin siihen maailmaan ei mahdu just silloin muuta, kun vauvan syöttämiset ja nukkumiset, mutta se heille suotakoon.
Huonoksi äidiksi tunsin itseni viimeksi, kun olimme lähdössä pois leikkipuistosta. ”Äiti, yks kerran vielä ja sit yks kerran ja vielä kerran lasken liukumäkeä…” Lopulta raahasin riuhtovaa ja potkivaa kaksivuotiasta kädestä, joka kiljui niin, että vauva vieressä alkoi parkumaan täyttä kurkkua. Toisessa kädessäni oli koiran flexi, tuplarattaat ja nukenvaunut. Taisin sanoa aika tiukasti, että nyt sinne rattaisiin ja suu kiinni. Kivaksi äidiksi tunnen itseni, kun me tehdään jotain kivaa yhdessä ja kaikki on hyvällä tuulella.
Olen sellainen äiti, joka törkeästi ottaa aikaa itselleen. Haluan päästä säännöllisesti yksin jonnekin, vaikkapa salille, lenkille, kampaajalle tai kaverille. Tarkistelen silti vähän väliä puhelimesta, että onko kotoa ehkä tullut hätäpuhelu. Heitän helposti läppää omista lapsistani tai heidän tekemisistään, mutta auta armias, jos joku ulkopuolinen menee niitä riiviöitä arvostelemaan. Jokainen keskittyköön pitämään huolta omistansa parhaaksi näkemällään tavalla.
Olen myös äiti, jonka silmät täyttyy kyyneleistä, kun katselen nukkuvia lapsiani. Olen myös sellainen äiti, joka soittelee omalle äidilleen itkien, että en kykene enää tähän minuuttiakaan. Sen kun saa sanottua ääneen, kykenee taas kummasti. Olen äiti, joka huutaa miehelleen kovaan ääneen toisesta huoneesta ”tuu heti äkkiä tänne..” ”No?” ”Kato kun se tekee kädellä tolleen hassusti, ooksä nähny koskaan?” Lapsettomat kaverit sanovat, että mä olen tosi rento äiti. Sisko sanoo, että olen tullut rauhallisemmaksi. Veljeni ei sano mitään :P Sape ihmettelee, että miten mä pystyn pitämään tämän paletin kasassa. Miikan mielestä olen hyvä äiti. Äitini mielestä mun ei tarvitsisi pystyä näin moneen asiaan yhtäaikaa(tämä ei ehkä avautunut kaikille, mutta kuitenkin). Äitikamujeni mielestä olen varmasti ihan normaali. Rebekan mielestä olen paras äiti, mitä hänellä on. Samuveli ei kommentoinut. Oikeasti luulen olevani aika pitkälle tavallinen keskitienkulkija-äiti.
Entäs te?
Ps. Erillaisia Juhannuksia on tullut vietettyä… Kalajoella, Himoksella, maalla, mökillä, muuttamassa, kotosalla… Tällä kertaa me ei lähdetä mihinkään, korkeintaan pyörähdetään Särkässä ja mennään katsomaan ystävien pienenpientä vauvaa. Hyvää ”JUSSIA” kaikille <3
