Kukaan ei varmasti ole voinut välttyä kuulemasta Pokemon Go-pelistä? No kyllä vaan, täälläkin pelataan Pokemon Go:ta koko perheen voimin. Koiran iltapissatuslenkit ovat muuttuneet jännittäviksi Pokemonien metsästysretkiksi. Itse fanitin pienenä Pokemoneja, mutta aika maltillisesti kuitenkin, kai ne kortit vielä jostain jemmasta löytyy ja rakettiryhmän lallatuksen sanat ovat ikuisiksi ajoiksi syöpyneet mieleeni; ”On totuus ja rakkaus raukkoja varten on tähdet ja galaksit kuningatarten…”

Juttelin tänää ystävieni kanssa lasten Pokemon Go:n pelaamisesta, tulimme yhdessä siihen tulokseen, että se on ihan positiivinen ilmiö ja lapset voivat puolestamme pelata Pokemon Go:ta valvotusti – mutta ei kuitenkaan tunti tolkulla.

Mun mielestä on tosi hienoa, kun kännykään ladattava peli on saanut ihmiset (etenkin ne, jotka eivät muuten ole liikkumisesta koskaan innostuneet) kävelemään ennätyspitkiä matkoja ja ulkoilemaan. Toisaalta olen meinannut kaupungilla törmätä tyyppeihin, jotka ovat niin uppotuneita pelaamaan, että eivät seuraa yhtään mitään ympärillä tapahtuu. Oli kurja kuulla, että jengi on painanut sisälle Pikku Kakkosen puistoon nokka niin kiinni puhelimessa, että portit olivat jääneet auki. Toki siellä puhelimessa voi ihan hyvin olla auki vaikka Instagram tai mikä tahansa muu sovelluskin. Tällä kertaa kuitenkin ne portin jättäneet tyypit olivat innoissaan heiteleet Pokepalloja.

Peli on myös varmasti yhdistänyt ihmisiä, mekin ollaan juteltu Pokemonien ansioista ennätysmäärällä uusia ihmisiä, ihan parasta. Tässäkin asiassa on ikävä kyllä kääntöpuolensa, koukuttava peli saattaa viedä mukanaan ja läsnäoleminen kärsii. Kyllähän siinä parisuhdekin saattaa jo rakoilla, jos toinen pokettelee päivät pitkät, siis kuulostaa ehkä hassulta, mutta todellakin, se on mahdollista – vai mitä te sanotte?

Mitä mieltä te olette tästä Pokemon-villityksestä, oletteko messissä vai eikö voisi vähempää kiinnostaa? Jos olette hurahtaneet, niin saanko kysyä, että mikä tiimi ja millä levelillä sitä ollaan menossa?

-Maj