Myönnän, että olin tänä aamuna tosi pahalla tuulella, öö… taisin olla rasittava, jopa sietämättömän kireä? Hermojani on kiristänyt kuopuksen jatkuva asioista protestoiminen eli huutaminen. Hän kiljuu sinnikkäästi asiasta kuin asiasta, silloin kun hän ei saa omaa tahtoaan läpi. 3-vuotiaalle ei voi tietenkään antaa aina periksi, mutta olen ihan äärettömän huono kestämään meteliä eli kun poika tuulettaa kitarisojaan, niin tulen itsekin ihan liian helposti pahalle tuulelle. Samuel on äitiinsä tullut, pieni sinnikäs tyyppi, hän jaksaa helposti  tunnin verran pitää hirveää metakkaa, johon ei oikeasti auta mikään – paitsi ehkä se periksi antaminen juurikin. Muutenkin Samppa on äidin poika, joskus oikein huvittaa, millä raivolla hän pitää puoltani ja tarraa neuletakin helmaan, lohduttajaksikaan ei kelpaa kukaan muu kuin minä.

Miika lähti lasten kanssa ulkoilemaan ja päätin lähteä purkamaan kiukkuista oloani lenkkipolulle. Pääsin metsäpolun alkuun ja siellä odotteli muu perhe, mentiinkin extempore yhdessä pienelle metsäseikkailulle, Miikalla oli kamera mukana. Kyllä metsä rauhoittaa pientä ja isompaakin ihmistä ihan siinä missä rantsukin. Kuljettiin pieniä polkuja, keräiltiin aarteiksi keppejä ja kuunneltiin metsän ääniä, se oli oikeastaan aika jännittävää.

Ämpäreihin yritettiin pyydystää tulimuurahaisia ja löytää kultaisia timantteja, no, niitähän ei ihan löytynyt, mutta muita pikku aarteita kuitenkin.

Saattelin porukan melkein kotiin saakka ja sitten pinkaisin vielä itsekseni sinne lenkille. Takaisin kotiin hölkötteli ihan uusi ihminen, suosittelen lämpimästi metsäsamoilua ja lenkkeilyä kaikille kiukkuisille äideillä – ja tietty muillekin tyypeille. <3

-Maj