Ikkunoista on koko viikon tulvinut kirkasta valoa, pitkään mustaan kauteen varautuneelle se tuntuu äkkiseltään vähän oudolta, ihanalta kylläkin. Mielessäni on monta kertaa käväissyt, että olenko mahdollisesti erehtynyt kuukaudesta, eletäänkö me todella nyt marras-joulukuun vaihdetta? Olen ihan kartalla kuitenkin, siitä varmistuin aamulla jo ennen seitsemää, kun pienet jalat tömistelivät innoissaan alakertaan. Lapsille herääminen oli tänään helpompaa, kuin yhtenäkään toisena talvisena aamuna. Tiedättehän, joulukalenterin ensimmäinen luukku. Voisipa sitä itsekin olla yhtä innostunut niin pienestä asiasta, haha, ehkä tässä vähän katkerana kirjoittelen, sillä itse jäin (taas) ilman joulukalenteria, vaikka lapsilla on tuplat.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAJoulukuun eka, enää yksi kuukausi jäljellä tätä vuotta. Posti muistutteli, että katkeruus ei kannata ja toi minulle jotain vielä joulukalenteriakin parempaa, uuden vuosikalenterin. Uusi vuosi, uusi alku. Olen aina omistanut tylsän ja  ruman, paniikissa marketista mukaan napatun kalenterin. Nyt panostin vähän kauniimpaan, joten ehkä vuodesta 2017 tulee myös vielä edellisiäkin vuosia ihanampi, näin on ainakin hyvä uskoa. Uudessa kalenterissani on tietenkin paljon tyhjiä sivuja (ja tarroja, best!) suunnitelmille. Ne tyhjät sivut saavat minut tuntemaan, että kaikki on mahdollista. Itse kukinhan tässä joka vuosi kirjoittaa jatko-osaa omalle tarinalleen, vaikka toki universumillakin on sormensa pelissä useimmissa juonen käänteissä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAAloitin siis jo vähän miettimään ensi vuotta, kokemuksesta tiedän kevään koittavan yllättävän nopeasti. Varmasti jälleen kerran silmät pyöreinä ihmettelen, että miten sitä ollaankin jo kesän kynnyksellä. Jokainen vuosi menee aina nopsempaa kuin edellinen, vaikka taidan olla oman ikäkriisini kärjen selättänyt, niin en silti voi mitenkäään uskoa olevani 32-vuotias ensi vuonna. Jäin muuten tuijottamaan tuota numeroa 32 kirjoittaessani sen tähän, kylläpä se näyttääkin oudolta. Tuntuu vähän sillä samalla tavalla kummalliselta, kuin kirjoittaessaan ensimmäisiä kertoja päivämäärän loppuun uuden vuosiluvun.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAMerkitsin kalenteriin jo talviloman kera sydämen. Merkitsen ihan kohta myös asioita, jotka ovat nyt jo sovittu ensi vuodelle. Rebekan hammaslääkäri nyt ihan kärjessä. Nyt kun aloin oikein pohtia, niin vitsit, kyllähän ensi vuodellekin ollaan lyöty jo monta päivämäärää lukkoon, kaikki sivut eivät sittenkään pysy kauaa tyhjinä. Toisaalta, elämästä kun ei ikinä tiedä, kaikki sovittu ja suunniteltu ei välttämättä toteudukaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOstin kalenterin Nunucon verkkokaupasta, näitä näyttäisi olevan vielä muutamia jäljellä. Kalenteri maksoi 34 euroa, ja vaikuttaa ainakin parhaalta, mitä olen koskaan aikaisemmin omistanut. Tosin olenkin vain omistanut niitä ihan tavallisia, mustia kalentereita. Kiitos vinkistä, Satu!

Bloginikin tulee uudistumaan vuoden vaihteessa, kuulette siitä pian lisää. En silti usko muutosten merkitsevän teille lukijoille niin paljoa kuin itselleni. Ensi vuonna toivoisin ainakin voivani vaihtaa teidän kanssa enemmän ajatuksia, sillä ilahdun aina henkilökohtaisista viesteistänne Snapchatin ja Instagramin puolella, haluaisin tänne blogiinkin samanlaista meininkiä. Lukijaillan tai pikkujoulujen  järjestäminen INCH” Storessa oli kokonaisuudessaan kiva projekti, ja mielelläni tekisin enemmän sen kaltaisia juttuja jatkossakin. Jos teillä on ajatuksia tai toiveita, niin kertokaa täällä, meilissä, Instagramin postiluukussa, Snäpissä tai vaikka kadulla.

Merkitsen kalenteriin vielä ne ensi vuoden tärkeimmät menot, sitten palaan tähän hetkeen takaisin. Haaveileminen ja suunnitteleminen on ihanaa, vaikka mielestäni ei kannata pelkästään odottaa tulevaa, sillä ainostaan se on varmaa, että me ollaan täällä, tässä ja nyt. Olette tärkeitä <3

-Maj

Mun ystäväpiirissä on upeita äitejä, jotka kasvattavat ja pukevat rakkaudella lastaan, eivät erityisesti Tyttöä tai Poikaa. He pukevat pojillensa värikkäitä vaatteita ja kannustavat nukkeleikkeihin, ihan siinä missä ihan mihin tahansa muihinkin leikkeihin. He opettavat, että vaaleanpunainen väri ei ole varattu vain tytöille, vaan pojatkin voivat käyttää sitä ihan yhtä hyvin. Minäkin ajattelen näin. Ajattelen myös, että kaikkien lasten on saatava olla omia itsejään ja ilmaista tunteitaan, ilman pelkoa tai häpeää. Kuka edes kehtaisi tänä päivänä sanoa, että eivät pojat itke? Mistä noin naurettava sanonta on lähtöisin?

Näiden äitien pojat kasvavat ja menevät päiväkotiin tai kouluun, omana iloisena itsevarmana itsenään. Voi olla, että siellä kaverit sanovat, että pinkki on muuten sitten tyttöjen väri.

Eräs ystäväni vei pienen poikansa ostamaan uusia kumisaappaita ja poika valitsi tietysti ilosta kiljuen kumpparit lempivärissään, pinkissä. Äidin kurkkua kuristi, kun hän kysyi, että oletko aivan varma näistä? Ei siksi, että tämä äiti olisi kääntänyt kelkkansa ajatustensa suhteen, vaan siksi, koska hän pelkäsi, mitä tuleman pitää. Herkällä pojalla kun on ollut muutenkin päiväkodissa vähän hankalaa. Äitiä alkoi oikein hävettää, sillä hän tajusi toimineensa ihan täysin omien arvojensa vastaisesti. Vähän myöhemmin kaupasta poistutaan pinkkien saappaiden kanssa. Poika menee päiväkotiin ylpeänä uusista kiiltävistä kumisaappaistaan, mutta vain pari päivää myöhemmin hän kaivaa vaitonaisena esiin ne vanhat ja jo liian pienet siniset saappaat, koska ”ne olikin vaan paremmat”.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Toinen ystäväni on ostamassa koululaiselleen uutta takkia, poika haluaisi kokonaan pinkin ulkoilutakin tyttöjen puolelta. Äiti taivuttelee pojan valitsemaan sinisen, koska ”se vaan sopii niiden ulkohousujen kanssa paremmin.” Tämäkin äiti häpeää sanomisiaan samantien, eikä jälkikäteen edes meinaa tunnistaa itseään omasta käytöksestään. Poika kun olisi ollut äitiään rohkeampi, hän olisi uskaltanut valita pinkin takin. Kaupasta poistutaan kuitenkin sinisen takin kanssa, koska äiti vaan niin kovasti pelkäsi poikansa puolesta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen miettinyt näitä juttuja aika paljon, sillä eräänä arkiaamuna Samuel kieltäytyi laittamasta keltaista paitaa päällensä, koska ”ne nauraa mulle”. Kerroin, että siinä ei ole kuule mitään nauramista, niin paita, kuin poikakin ovat kerrassaan loistavia. Paitaa ei silti laitettu, koska hän ei vakuutteluistani huolimatta halunnut pukea sitä, ilmoittamastaan syystä johtuen. Silloin tämä asia tuli vastaan minulle ihan ensimmäistä kertaa. Tulin tosi surulliseksi, nytkö se jo alkaa? Rebekka on aina voinut pukea päällensä ihan minkä tahansa värisiä vaatteita, eikä hänellä tai etenkään muilla, ole ollut asian kanssa pienintäkään ongelmaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

”Mä en äiti itke siellä sitten ikinä” (päiväkodissa) – ja niin hän on pitänyt sanansa. Kyyneleitä ei tullut, vaikka kaveri pamautti pikkurekalla takaraivoon. Tuli vähän verta ja kuhmu, mutta ei kyyneleitä. Vasta sitten kotona.

Kysymys kuuluukin: kumman värisen takin kanssa te lähtisitte kaupasta?

-Maj

1 2 3 4 … 28