Tasan vuosi sitten, marraskuun kolmantena päivänä heräsin ensimmäistä kertaa tästä asunnosta. Kirjoitin silloin näin; en joutunut nukkumaan ensimmäistä yötä täällä yksin, vaan Ida tuli jakamaan kanssani vuodesohvasta napatun patjan. Kaikista epäilyksistäni huolimatta, nukuin rauhallisesti ja paremmin kuin aikoihin, ystäväni tuhistessa siinä vierellä.   En olisi selvinnyt viime syksystä tai tuosta aamusta ilman Idaa. Aika on tehnyt tehtvänsä ja nykyään tunnen oloni turvalliseksi kotona. Se on ihana tunne, kun koti todella tuntuu kodilta.

Me ei ole Idan kanssa ehditty viettämään tänä syksynä kovin paljoa aikaa yhdessä, molemmilla on ollut omat menot ja usein aikataulut ovat menneet ristiin. Nyt meillä on kuitenkin koko viikonloppu aikaa touhuta yhteisiä juttujamme. Aloitettiin päivä meidän molempien mielestä parhaalla mahdollisella tavalla, pitkän kaavan mukaan nautitulla aamupalalla. Tehtiin brunssi olkkarin lattialle; puuroa, hedelmiä, tuorepuristettua appelsiinimehua, avocadoleipiä ja pannullinen kahvia. Kääriydyttiin täkkeihin nauttimaan aamupalasta ja pohdittiin kuluneen vuoden tapahtumia.

Havahduin eilen siihen, että taas on marraskuu – mihin tämä vuosi on oikein mennyt? Marraskuun pimeys tuntui ensimmäistä kertaa oikein kunnolla, missään vaiheessa päivää ei tullut valoisaa. Täytyy vaan sinnitellä läpi vuoden harmaimpien viikkojen ja toivoa, että talvesta tulee viime vuoden tapaan kirpsakka ja valkoinen. Takana on pitkä kesä ja ihanan lämmin syksy, joten eiköhän me tämä kestetä?

Toivottavasti te jakselette siellä hyvin.

-Maj