Ette varmasti ole välttyneet lukemasta tai kuulemasta Rautavaaran turmasta, missä äiti ajoi henkilöautolla bussin eteen, kolme lasta kyydissään. Nainen ja hänen kaikki kolme alle kouluikäistä lastaan kuolivat turmassa. Se oli ihan hirvittävä teko, jota en lähde puolustelemaan, eikä mikään asianhaara ei voi lieventää sitä kauheutta. Väsymys, uupumus tai yksinäisyys ei tee tekoa mielestäni yhtään ymmärrettävämmäksi. Kun kuulin turmasta, niin minulle tuli fyysisesti paha olo ja yksi ystäväni reagoi niin vahvasti, ettei itkulle meinannut tullut loppua. Katri Manninen kirjoitteli blogissaan aiheesta ja herätteli ihmisiä ymmärtämään myös tuota autoa ajanutta äitiä, kun taas Ulla Appelsinin Uupunut äiti ei tapa –tekstissä oli vähän toisenlainen näkökulma asiaan.
Rautavaaran turma sai minut pohdiskelemaan omaa väsymystäni, mikä oli pahimmillaan kun nuorimmaiseni oli vähän vajaan vuoden ikäinen. Meidän lapsilla on ikäeroa muutamaa viikkoa vaille kaksi vuotta. Näen heti punaista jos joku alkaa vertailemaan tai spekuloimaan, että kuinka joku voi olla väsynyt yhden lapsen kanssa, kun toisella niitä on neljä ja hyvin porskuttaa. Ihminen voi olla uupunut ilman yhtään lasta ja siinä missä toinen pärjää hyvin viiden mukulan kanssa, voi toiselle se arki yhden vauvan kanssa olla liikaa. “before you criticize a man, walk a mile in his shoes”
Millaiset ovat sitten ne omat kokemukseni vauva-arjen väsymyksestä?
Niin, tästä tulee pitkä teksti – ja toivon sydämestäni, että tästä avautumisestani on jollekin jossain edes jotain hyötyä.
Blogiani pitkään seuranneet osaavat ehkä hahmottaa jotain tapahtumia vanhojen blogitekstien kautta. Esikoiseni syntyi 2010 maaliskussa ja olin maailman onnellisin äiti – kaikki oli niin uutta ja mahtavaa. Parin viikon päästä alkoi koliikki, vauva itki paljon, häntä kannettiin yöllä ja päivällä, kokeiltiin Cuplaton-tippoja, hierontoja ja kaikkea mahdollista, ei auttanut. Liikkuvissa rattaissa hän nukkui päivällä hyvin, joten voitte kuvitella, että me oltiin todella paljon liikenteessä vauvan ja koiran kanssa, kärryteltiin ympäri kyliä. Asuimme toisessa kerroksessa ja minä yksin kannoin Emmaljungan yhdistelmävaunut ylös/alas pahimmillaan kolme kertaa päivässä. Toisinaan lähdin nukuttamaan tytön yöunille lenkkeilemällä, pääsin siten itse helpommalla.
Täysimetin ja laihduin kaikesta stressistä ja valvomisesta. Samaan aikaan läheiseni sairaus oireili pahasti. Yhtenä viikonloppuna äitini tuli Ylivieskasta meidän avuksemme vauvaa hoitamaan, hän oli ihan kauhuissaan koska olimme molemmat Miikan kanssa ihan vitivalkoisia ja minä olin laihtunut huomattavasti, äitini passitti meidät nukkumaan. Myöhemmin sain kuulla äitini epäilleen minun sairastavan syömishäiriötä, mutta hän oli varmaan huojentunut huomatessaan minun syövän kuin hevonen, aina kun siihen oli mahdollisuus.
Kun siitä koliikista sitten päästiin, meillä oli ehkä kuukauden ajan rauhallisia öitä, kunnes Rebekalla alkoi 5 kk:n iässä maitoallergia, korvikkeet vaihdettiin apteekinjauheisiin, lopettelin imetystä. Mutta huuto oli ja pysyi, yöt olivat ihan kamalia, välillä ajattelin, että en halua mennä edes nukkumaan, koska ihan kohta joudun kuitenkin heräämään. Tyttärelläni todettiin useita korvatulehduksia, jonka jälkeen korviin laitettiin putket. Välillä oli todella epätoivoisia hetkiä, saatoin istua vessassa valuttamassa hanasta vettä rauhoittuakseni, katsoin telkkarista volumet kaakossa satuhäitä, että en kuulisi sitä raastaavaa vauvan itkua. Kerran mieheni tuli treeneistä kotia ja löysi minut itkemästä sohvalta ja vauvan huutamasta sängyssä. Silti olin useimpina päivinä tosi onnellinen, kuulostaako hullulta?
Olin onnellinen, koska meidän apunamme oli ihania, niin tärkeitä ihmisiä. Olin onnellinen myös pienestä, niin kauniista ja ihmeellisestä tyttärestämme. Suurin ja tärkein tuki arjessa oli viereisessä kämpässä asuva Maija, arkiaamuisin söimme vuorotellen toistemme kotona aamupalaa ja juttelimme äitiysjuttuja. Vuoroin autoimme toisiamme, missä vain pystyimme. Toisinaan Maija nappasi kerrostalorapun toiselle puolelle Rebekka-vauvan hoitoon, että minä sain nukkua päiväunet, sillä hänen samanikäinen vauvansa oli helppo. Toisinaan me Miikan kanssa vahdittiin Maijan vauvaa, kun hän kävi ulkona syömässä, sillä ei hänelläkään ollut helppoa yksinhuoltajana. Joskus me tuijotettiin telkkaria vauvat sylissä, tai oikeammin Maija istui sohvalla vauva sylissä ja minä kiersin sohvaa heijaten omaa vauvaani samalla.
Minulla ja Miikalla on molemmilla vanhemmat, jotka auttoivat, tosin omani asuvat kaukana pohjanmaalla, mutta silti. Serkkuni avokkeineen kävi laittamassa ruokaa ja lohduttamassa itkuista äitiä – ja huutavaa vauvaa. Ristiäispäivää edeltävänä päivänä tyttäreni huusi about 3-4 tuntia yhteen putkeen, muistan siskoni ilmeen tunnin huutokonsertin jälkeen vieläkin ihan kirkkaasti, muistan hänen pohtineen ääneen, että pystyisikö hän itse tähän. Yöheräilyt ja nukkumaanmenoitkut kestivät aika tarkalleen 1,5 vuotta. Muistan kun töissä meinasin nukahtaa välillä seisaalleni, kun olin niin puhki, olinhan vielä uudelleen raskaanakin, ihan toivotusti. Tein normaalia viiden päivän työviikkoa kosmetiikkahommissa, kirjoitin blogia, olin raskaana ja olin pienen tytön äiti. Blogissa taisi olla vähän valitusvirttä väsymyksestäni niihin aikoihin, pahoitin mieleni kun joku kommentoi, että en osaa muutakuin ruikuttaa.
Kun tyttö sitten alkoi korvien putkittamisen jälkeen vihdoinkin nukkua, niin kaikki tavallaan vähän unohtui samantien – ja taisi siinä sitten olla vähän muutakin mietittävää. Jäin äitiyslomalle ja meillä oli aika leppoisaa kahdestaan. Samuel-vauva syntyi ja jännityksellä odotin, että koska sama ruljanssi alkaa uudelleen – ja mietin, että mitenhän tästä nyt kahden kanssa selviää. Ei alkanut huutaminen, Samuel nukkui monta kuukautta tosi hyvin, sanoisin, että meillä oli ihan normaaleja heräämisiä, ei mitään yöllisiä kävelylenkkejä, sentäs. Lähempänä vuotta hän kuitenkin oppi kaikenlaisia taitoja ja alkoi heräilemään hyvin paljon. Otin tuohon aikaa tosi paljon paineita kodista, meillä piti olla aina siistiä, postailin blogiin vähintään kerran päivässä ja päätiin aloittaa treenamisen tosissaan. Järjestelin myös meidän häitä siinä sivussa.
Aloin olla toisinaan normaaliakin herkempi, itkuinen. Urheilu oli ihanaa ja se piti pääni kasassa pikkulapsiarjen keskellä, samoin kuin tämä blogikin… En halunnut tinkiä kummastakaan. Halusin olla fyysisesti hyvässä kunnossa, että jaksaisin tehdä kaiken. Maaliskuun alussa olin reissussa NYCissä, skippasin yhden yön, jonka jälkeen heräilin seuraavan yön Samuelin kanssa 4-5 krt, samoilla silmillä suuntasin viikonlopuksi töihin yhteen tapahtumaan. Olin väsynyt ja se varmaan näkyi kilometrien päähän. Samassa kuussa järjestimme lapsille täällä kotosalla synttärit, ne meni tosi hyvin ja kaikilla oli kivaa. Illalla päätä tyynyyn painaessani alkoi koko mun maailma huimaa vauhtia pyöriä ympäri, silmien sulkeminen ei auttanut, en pystynyt liikkumaan ja ihan kuin olisi ollut yhtäkkiä umpihumalassa, se oli pelottavaa. Huusin Miikaa apuun, mutta kohtaus meni aika pian ohi. Kohtauksia tuli muutama seuraavien päivien aikana, asentohuimausta kaikki sanoivat sen olevan. Mitään muuta sen kummempaa ei ilmaantunut, joten ajattelin sen olevan niskajumitusta tms. En tuntenut olevani mitenkään niiiin erityisen uupunut, väsynyt joo, mutta sehän oli jo vakio.
Pääsiäisenä lähdimme ajelmaan kohti Kuusamoa, mökkeilemään oman perheen ja vanhempieni kanssa. Maailmani pyörähteli edelleen pari kertaa ympäri päivässä. En ajanut tuolla matkalla kilometriäkään, join energiajuomaa ja nukahdin samantien. Mökillä lasketeltiin, hiihdettiin ja ulkoiltiin. Öisin Samuel heräili itkemään, otin kovasti stressiä ajatellessani, että me pilataan kaikkien muidenkin yöunet. Äitini puolestaan käski minut nukkumaan, hän lupasi hoitaa yöheräilyt, mutta en saanut silmällistäkään unta, jos kuulin pojan itkevän toisessa huoneessa. Poika kitisi päivälläkin, eikä jaksanut keskittyä mihinkään. Samalla reissulla tyttäreni pamautti vahingossa päällään minulta silmän mustaksi – näytin muuten aivan hirviöltä, väsyneeltä hirviöltä. Siitä huolimatta, että vanhempani olivat mukana mökillä, reissu oli minulle raskas, ehkä jopa traumaattinen, niin että en ole vieläkään käynyt kertaakaan Kuusamossa sen jälkeen. Kotimatkalla nukahtelin, ja oli helpotus 700 km automatkan jälkeen päästä omaan kotiin. Kaikki tietää, että tuollaiset matkat lasten kanssa eivät ole sieltä kevyimmästä päästä. Jo saman iltana mökkireissun jälkeen aloin oksentelemaan ja verta valui yllättäen nenästä, tuosta noin vain. Olin ihan mielettömän peloissani jälleen. Seuraavana päivänä en pysynyt kunnolla pystyssä enää. Miika ei voinut jättää minua lasten kanssa yksin, vaan oli pois töistä ja appiukkoni tuli viemään minut päivystykseen.
Minusta ei löydetty muuta häikkää, kuin kohonnut syke, sydämeni hakkasi vähän nopeampaa. Kotiin vaan takaisin ja lepoa. Nukuin vuorokauden putkeen. Otin chillisti pari viikkoa, en käynyt kuntoilemassa ja hoidin vain pakolliset hommat. Kuukausi myöhemmin yritin palata kuntosalille kaksikin kertaa, mutta maailma alkoi pyöriä ja olin itsekin pyörtyä. Istuin autossa ja itkin. Soitin siskolle ja itkin. Kuntoilu oli se juttu, mikä henkisesti oli pitänyt minut kasassa, mietin, että mikä minua vaivasi, enkö voisi ikinä enää tehdä mitään fyysisesti rasittavaa? Olin niin pettynyt itseeni. Sisko suositteli rauhallisia kävelylenkkejä, mitkä kuulostivat minusta lähinnä vitsiltä.
Hiljalleen se kaikki meni vaan ohi, tuli kesä. En kuntoillut, enkä rasittanut itseäni fyysisesti muutenkaan niin paljoa, koti sai olla sotkuinenkin välillä. Huimauksen tunteet harvenivat ja loppuivat. Yritin tuolloin niin tosissani kaikkea, yritin panostaa blogiin, yritin treenata kovaa, yritin pitää kodin siistinä, yritin järjestää ihania häitä ja mikä tärkeintä, yritin olla hyvä äiti kahdelle pienelle elämäni rakkaimmalle ihmisille. Ajattelin, että muutkin pystyvät tähän ja paljon enempäänkin, niin minunkin on pystyttävä. Eikä uupuminen ole kovin mediaseksikästäkään, mielummin sitä vaan jakaa facebookissa päivityksiä niistä hyvistä hetkistä.
Jälkikäteen ajattelen, että olin aika armoton itselleni. Ajattelin väsymyksen olevan naurettava tekosyy, vain heikot väsyy ja uupuu. Itselläni kävi niin päin, että ensin kroppani kieltäytyi yhteistyöstä – sen jälkeen vasta itse suostuin tajuamaan mistä on kyse. Jälkikäteen ajateltuna olen kiitollinen, että kroppani tajusi pistää kapuloita rattaisiin, sillä mieli on varmasti paljon vaikeampi korjata.
Sellainen on minun tarinani ja kokemukseni väsymyksestä. Ensi keväänä Samuel täyttää 3- ja Rebekka 5-vuotta. Siellä he nytkin nukkuvat lastenhuoneessa vierekkäin, yleensä ottaen todella hyvin. Tiedättekö mitä? Juuri tällä viikolla suunnittelimme äitini kanssa uutta reissua Kuusamoon, siitä tulee varmasti kivaa.
-Maj
Hieno postaus! Toi kyyneleet silmiini. Meillä kaksi lastamme ( 5v ja 1v) ovat olleet aina todella huonoja nukkumaan ja olen ollut viimeaikoina kiukkuinen ja väsynyt. Tästä on seurannut se, että lapsetkin on kiukkuisia – äh mikä oravanpyörä!
Tämä kirjoitus toi minulle jotenkin uskoa tulevaan – muillakin on vaikeaa, mutta tästä selvitään kun ollaan itselle armollisia.
Ollaan omanlaisiamme ja tällaisina parhaita äitejä lapsillemme. Joskus less is more!
Hyvää jatkoa teidän perheelle!
Kiitos viestistäsi ja todella paljon jaksamista arkeen. Ei varmasti yhtään helpota jos sanon, että ei ne yöheräilytkään voi ikuisesti kestää, <3
Meillä myös allerginen poika. Tiedän täsmällään, millainen vauva-arki ja taaperoaika teillä on ollut tytön kanssa. Meidän poika on kohta 2-vuotias ja on nyt vihdoin alkanut nukkumaan pikkaisen paremmin yöt. Minuun tämä todella vaikea alkuaika on vaikuttanut niin, että en haaveile toisesta lapsesta ainakaan vielä pitkään aikaan. Ei vain omat voimavarat riitä ja olen sen tiedostanut todella selkeästi. Poika on toki maailman ihanin, eli ei kannata ymmärtää väärin. Edelleen sitä usein miettii, kun vaikuttaa siltä että pojalla on kurja olo, että johtuuko se allergioista, uhmasta, onko lapsi tulossa kipeäksi, sattuuko hampaisiin jne. Itsestä tuntuu, että monilla muilla on niin paljon helpompaa. Mutta luultavasti meillä jokaisella on ne omat vaikeutemme. Voimia sinulle nyt ja tulevaisuudessa ja kiitos tästä rohkeasta kirjoituksesta!
Ymmärrän ihan täysin sinua, ja mitä minuun tulee, niin taisin mennä toista vauvaa halutessani sydän edellä, jos tiedät mitä tarkoitan?
Menin itsekin vähän sekaisin tulkitessani tyttöni olotiloja, etenkin jos lapsi on itkenyt elämänsä aikana niin paljon, että ei sitä enää erota, että onko se kipuitkua tai jotain muuta itkua. Voimia teille molemmille!
♥
<3
Ei kuulemma ikinä pitäisi sanoa toiselle, että tiedän miltä sinusta tuntuu. Mua kuitenkin alkoi itkettää lukiessani tekstiäsi, koska voisin sanoa tietäväni, mistä kirjoitat. Hieno kirjoitus! <3
Kiitos ihanasta viestistäsi, uskon kyllä että tiedät, mistä kirjoittelin. Eikä mekään taideta olla ainoita ”yökyöpeleitä” – onneksi ne yöheräilyt helpottuu ajan kanssa <3
En juuri koskaan kommentoi, mutta tämä kirjoitus oli jotain niin erilaista. Kyyneleet nousivat silmiini ja lopulta purskahdin itkuun. Voi kun et olisi yrittänyt kaikkea kerralla! Tuntuu uskomattoman pahalta puolestasi, mutta onneksi nyt kaikki on paremmin. Kaikkea hyvää teille <3
Niin, voi kun en olisi, mutta toivottavasti joku lukee tämän tekstin ja ymmärtää olla vetämästä itseään ihan äärirajoille. Tämä oli jo toinen kerta kun teen tämän itselleni, ensimmäisen kerran kroppa huusi stopin kun tein kesän ajan 5 x krt 8h yövuoroa viikossa ja 3-4 krt 8h päivävuoroa siihen päälle, lopputuloksena tulehtuneet munuaiset. Ehkä nyt olen oppinut läksyni <3
<3
<3<3<3
Tosi hyvä kirjoitus. Olen myös läksyttänyt itseäni aika paljon siitä, että olen niin väsynyt ja laiska ”vain” yhden lapsen takia, muut tekee 2-3 lasta putkeen ja hyvin näyttää menevän. Jälkeenpäin ajateltuna tietysti ihan tyhmältä tuntuu, että moisesta ottaa ressiä, koska vauva ei todellakaan ollut helppo ja lisäksi piti tietysti hoitaa koirat, harrataa liikuntaa jne jne. Enkä viihtynyt lainkaan kotosalla, ahdisti vaan niiiin paljon se 24/7 kotitöiden teko.
Kiitos Rytsis! Ja ihan turhaa läksytystä ja vertailua, samaan mieltä :)
Hieno kirjoitus Maj<3
Thänks, bebe! <3
Hieno ja rohkea teksti! Kiitos, kun jaoit tämän kanssamme!
Tämän tekstin aika oli nyt. Näistä asioista on kulunut jo vähän aikaa ja olen saanut niihin etäisyyttä, ehkä olen myös hyväksynyt ja läpikäynyt koko tuon raskaan elämänvaiheen. Siksi ehkä näin jälkikäteen oli paljon helpompi kirjoittaa niistä täällä blogissakin.
Minäkään en yleensä kommentoi, nyt oli pakko. Osui ja upposi. Elän tällähetkellä arkea 7kk pojan kanssa kotona, joka heräilee öisin ja kukkuu hereillä useita tunteja yössä. Koen syyllisyyttä siitä että valitan, tätähän minä halusin, vauvaa siis. Olen niin väsynyt ja voin fyysisesti pahoin, mutta silti aivot sanoo että äläs valita, jotkut selviävät yksinhuoltajina 3 pienestä lapsesta. No, minulla on vain tämä yksi. Ja olen ihan piipussa. Mutta ehkä se on ok. Kiitos mahtavasta kirjotuksesta joka toi kyyneleet silmiin ja antoi toivoa :)
On tosi ok olla piipussa ja itseasiassa se on helpottavaa myöntää ja sanoa ääneen, sillä et todellakaan ole yksin tuossa tilanteessa. Kun ihmisille on rehellinen ja kertoo avoimesti vaikeistakin asioista, niin harvoin kukaan tuomitsee ja voi olla, että yllättävää vertaistukeakin löytyy. Isot voimanrutistukset sinne!
<3. Täysin eri elämäntilanteessa olevana, lapsettomana parikymppisenä opiskelijana, voin sanoa että tämä teksti kosketti silti. Hienosti kirjoitettu, ihana Maj!
Voi että, olipas ihana kuulla.
Kiitos postauksesta, oli varmasti terapeuttista kirjoittaa kaikki ylös! Minulla ei ole lapsia, mutta olen samanlainen suorittaja. Minun pitäisi tehdä opiskelujeni ohessa paljon töitä, olla sosiaalinen, kodin pitää olla siisti ja harrastaa monipuolisesti, erityisesti liikuntaa ettei varmasti liho! Viimeisin vuosi on ollut todella vaativa, koska olin tiiviissä ja vastuullisessa projektissa mukana ja ihan hermoheikkona varsinkin loppuajan. Kävin ihan uupumuksen rajamailla.. No nyt kun tilanne rauhottui ja projekti päättyi, on tavallaan ihan orpo olo kun ei saakaan suorittaa ja yritän silti väkisin haalia kaikenlaista (opinnäytetyön tekeminen, loppuopiskelut, aloitin työt, häävalmistelut…), samaan aikaan mieli huutaa, että kyllä sinun pitäisi pystyä kun kaikkin muutkin pystyy! Kroppani on alkanut nyt myös oireilemaan, mutta en oikein osaa pysäyttää tätä enää? Onneksi pääsen talvella 1,5 kk reissuun kauas pois, luulen sen olevan erittäin hyvä hermoloma kun pääsee pois kotiympyröistä ja on pakko pysähtyä, ei tarvitse miettiä tekemättömiä asioita koko ajan! Puuh kuulostan varmaan kahelilta.
Teillä on aivan ihana perhe ja hurmaavat lapset, haaveilen itsekin perheestä jo pikimmiten valmistumiseni jälkeen. Mielestäni saat olla nyt ylpeä itsestäsi, kun pysähdyt ja katsot tuota kirjoittamaasi tekstiä ja todeta; olet jaksanut tämän kaiken! Hyvä sinä, olet huikea, vahva nainen. Ihanaa joulunodotusta koko porukalle :)
Kiitos kun jaoit!<3 Meillä ei ole vielä yhtään lasta, mutta mulla on ollut elämäni raskainta aikaa nyt. Olin kesällä raskaana ja sain keskenmenon elokuussa. En ole edelleenkään päässyt siitä täysin yli ja jotenkin pystyn samaistuu tuohon sun suorittaja-meininkiin.. Tuntuu, että kaikessa täytyy olla täydellinen, koti täytyy olla aina siistinä, haluan olla täydellinen vaimo ja täydellinen ystävä. Haluan olla hyvä koulussa ja hyvä töissä. Mulla alko kans kroppa reistailee pari viikkoa sitten ja sain omituisia paniikkikohtauksia. Siitä oppineena, olen koittanut olla itselleni armollisempi. Haluan panostaa sellaisiin asioihin, joista itse nautin ja, että tekisin asioita sen takia, että ne on kivoja, enkä velvollisuuden tunteesta.
Tää yhteiskunta ihannoi sitä, että ollaan kiireisiä ja saadaan paljon asioita toteutettua, mutta se ei pidemmän päällä ole tervettä.
Ihanaa, että kerroit oman kokemuksesi!<3 Toivottavasti tästä on suunta vain ylöspäin:)
Jaksamista sinulle! Koin saman kahdesti, ennen kuin sain tyttäreni. Epäonnistumisen tunne on valtava, vaikka muut kuinka lohduttaisivat.
Kuka tietää, ehkä pääset joskus tämän toisenlaisen väsymyksen makuun.
Aivan ihana ja rehellinen postaus. Blogistasi on viime aikoina tullut suosikkini, se on jotenkin niin monipuolinen ja aito. Ja tämä teksti oli erityisen koskettava, se että kerroit kokemuksistasi saa minut arvostamaan sinua entistä enemmän, että olet tuollaisen vaiheen läpi käynyt. Se myös antaa uskoa siihen että kun joskus (lähi)tulevaisuudessa lapsen saan, voin itsekin selvitä vastaavista kokemuksista. Kiitos!
Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun:
Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun.
– Eeva Kilpi –
mä aina mietin tota ylempää runoa kun huomaan olevani vähän piipussa, se muistuttaa mua olemaan armollinen itselleni ja hemmottelemaan itseäni vaikka tuntuisi etten sitä ansaitse. mun pelastus on ollut kyllä ehdottomasti se, että en oo niin tarkka kodin siisteydestä – tai siis pystyn hyvällä omallatunnolla luistamaan siivoamisesta ensimmäisenä kun alkaa aika olla kortilla.
Hieno kirjoitus Maj! <3 Kyyneleet pyrkivät lukiessa silmiin. Omilla lapsilla on ikäeroa 1,5v ja helppoa ei ollut täälläkään. Nyt lapset ovat 5v ja kohta 4v ja raskaat ajat ovat jo jossain kaukana takanapäin, vähän epätodellisiltakin tuntuu olo kun muistelee. Pieni ikäero on haastava (en olisi uskonut kuinka) mutta voi kuinka mahtava juttu se on niin vanhemmille kuin lapsillekin kun vauva- ja taaperoajat on ohitettu! :)
<3
Hieno postaus. :) <3
Pakko vielä sanoa, kun äsken unohtui laittaa että olet mun sankarini :) Mulla ei ole lapsia ja kärsin pahasta ahdistuksesta ja hyvä jos jaksan. Kiitos rehellisestä postauksesta, tykkään blogistasi juuri sen takia koska olet niin aito ja jalat tiukasta maanpinnalla oleva ihminen <3 kiitos maj!
Maj oot hieno tyyppi <3
Kiitos hienosta tekstistä <3
Kiitos Maj, innoitit ja rohkaisit tällä minutkin kirjoittamaan omasta väsymisestä. <3
Katja
http://optimismiajaenergiaavaatteilla.blogspot.fi/
Kiitos itsellesi Katja, ja mahtavaa, että rohkenit kertoa oman tarinasi :)
Heippa Maj,
Yleensä en koskaan kirjoita kenellekkään mitään blogeihin, mutta nyt on pakko, enkä tiedä edes miksi.
Haluan vain sanoa, että todella koskettavasti ja ihanan rehellisesti kirjoitettu teksti. Teksti sai minut itkemään, vaikka itselläni ei ole mitään kokemusta lapsista. Olen itse vähän yli kahdenkymmenen ja onnellisesti kihloissa, mutta jotenkin aina mietin, että minusta ei varmaan koskaan olisi äidiksi. Olen äärettömän herkkä ja pelkään jo etukäteen tuollaisia kuvailemiasi tilanteita. Ajattelen etten osaa hoitaa lastani ja pelkään jopa sitä, että jos lapseni joutuu kaltoinkohdelluksi tässä julmassa maailmassa. Hullua, eikö?
Sinä Maj vaikutat ihanalta ihmiseltä. Olet varmasti maailman paras äiti lapsillesi, kaikkea hyvää teille <3
Tiedätkö, mäkin saatan olen herkkä, en ujo, enkä hiljainen, mutta herkkä. Varmasti reagoit toisten sanomisiin vahvasti ja tulkitset myös muita herkästi? Uskon, että sinusta tulisi upea äiti. Vauvanhoitamisen oppii ihan itsellään, mutta se on totta, että oman lapsensa puolesta on aina huoli, eikä se ole hullua, se on sitä äitiyttä. <3
Raskas aihe ja hienosti kirjoitettu. Maailmasta tulee aina pikkuisen parempi paikka, kun halutaan toisille hyvää ja laitetaan itsemme likoon sen puolesta. Sitä oli tässä tekstissä moneltakin kantilta. <3
Asian vierestä – minua ilahdutti kovasti kun kerroit, että naapurisi yksinhuoltaja Maijan vauva oli helppo. Olihan se nyt universumilta aika "inhimillinen teko"!
Kiitos, että jaoit tämän meidän lukijoiden kanssa. Olen itse ajatellut aina, että olet super mamma, kun teet/teette paljon kaikkea lasten kanssa ja silti jaksat vielä kaiken muun siinä ohella. Olen miettinyt, että haluan itse joskus olla samanlainen äiti kuin sinäkin. Kaikki ei kuitenkaan aina ole sitä, miltä näyttää.
Kyyneleet silmissä luin tekstiäsi, olet upea!!
Yksi antikommentoija myös kirjoittaa kiitoksen ja ylistyksen tästä postauksesta! Niin rohkeaa tekstiä. Sinusta on aina välittynyt niin positiivinen ja välittävä kuva. Olen lukenut blogiasi lähes alusta asti ja aion jatkaa niin kauan, kuin jaksat jatkaa! Kahden pienen pojan äitinä samaistun niin moniin kirjoituksiin! <3
<3 Se perhekerhossa oleva, iloinen, meikattu & pirteän oloinen äiti jolla lapset – jotka kauniisti puettu sävyiltään mätsääviin asuihin – pienellä ikäerolla, voi olla tsempannut juuri siihen että pääsee kerran viikossa edes sinne kerhoon. Kotona odottaa kaaos ja pyykkivuori, ruokalistalla kaupan pinaattilettuja. Kannattaa olla itselleen armollinen ja muistaa olla vertaamatta itseä liikaa muihin <3 <3
Mahtava Maj <3 Tämän uupuneen äidin päivän pelastus. Tiädätkö, olen jättänyt lukematta blogisi monesti tämän syksyn aikana, kun en ole jaksanut lukea miten saat aikasi riittämään kaikkeen ja vielä vähän enempään ja kuljette aina ykköset päällä joka päivä jokaisessa mahdollisessa paikassa. Mutta miten tänään satuinkaan tänne pitkästä aikaa. Meillä kaksi pientä ja kolmas mahassa. Väsymys on huimaa ja tuntuu, että ympärillä tapahtuu enemmän kuin ehtii tajuta ja itse ei jaksa edes astianpesukonetta tyhjentää. Hienoa, kun avasit omaa väsymystäsi. Tiedän, etten ole asiani kanssa yksin vaikka siltä jatkuvasti tuntuukin. Näitä samoja seiniä kuukausia pahoinvoivana ja väsyneenä tuijottaneena sain paljon lohtua tekstistäsi. Apua olen pyytänyt ja saanut, mutta siitä sitten onkin huono omatunto, kun pitäisi (muka) pärjätä itse. On tämä ihmismieli kumma. Kiitos ja voimia <3
On mahdotonta sanoa,
mikä on kenellekin sopivasti.
Se mikä toiselle on vähän,
voikin toiselle olla liikaa.
Jaksamme eri asioita
ja eri määrän.
Voimat riippuvat
niin monesta tekijästä.
Toiselle sama asia on alku,
toiselle viimeinen pisara,
jonka myötä malja läikkyi yli.
Näinkö vähästä, ajattelee joku.
Mutta mistä hän tietää,
miten paljon maljassa jo oli
–
On vaikea tietää,
mikä on kenellekin sopivasti.
Se on toiselle niin kovin vähän
ja toiselle taivaaseen asti.
Hanna Ekola; Valoa ja voimaa 2004
Älä koskaan sano:
hyvähän sinun on kun…
Et varmasti tiedä
onko toisen hyvä
hän voi ammentaa voimansa tuskasta
joka mykistää
päivittäisestä kivusta
joka on liian suuri
liian tosi kerrottavaksi
Vain pienet murheet tekevät
puheliaaksi
ja suuret ilot
((Anna-Liisa Laamanen))
En ole tainnut ikinä kommentoida, vaikka monta vu0tta olen blogiasi lukenut. Tämä niin herkisti<3 Olet aivan mahtava ihminen ja upea äiti.
Ihana, että jätit nyt merkin käynnistäsi täällä. Kiitos vielä :)
Uskomattoman hieno kirjoitus, kiitos siitä. Olet upea äiti, me kaikki väsymme joskus, jotkut enemmän kuin toiset. Tuo lause, kävelemisestä toisen kengissä, se kiteyttää kaiken, mitään ei saa suoraan verrata toisen tilanteeseen, tulemme aina niin eri lähtökohdista. Erityisesti kiitän siitä tiedosta, että uskalsitte toivoa uutta vauvaa noin pian haastavaunisen esikoisen jälkeen. Itselläni myös samalla tavalla huonosti vauvana nukkunut 5-vuotias, ja toinen olisi nyt vasta toiveissa. Nyt tuntuu, että taas jaksaisi. (Ehkä olen unohtanut jotain…)
Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi! Muista olla itsellesi armollinen <3
<3
:”)
Todella koskettava kirjoitus, kiitos! Ihan kuin olisit meidän arjesta kirjoittanut kun kirjoitit Rebekasta, poikani oli myös allergiavauva ja ihan samanlainen. Olin todella uupunut ja tunsin syyllisyyttä, etten osannut nauttia vauva-ajasta ”täysillä” kuten aina kehotetaan. Juuri tuo tunne, että ”kun muutkin jaksaa, niin kyllä minunkin täytyy”, mistä se oikein kumpuaa?
Ulkopuolisen silmin kyllä elämäsi on vaikuttanut aika upealta, niin kaunis perhe ja häät ja menestynyt blogi ja mitä vielä… aina edustavana liikenteessä! Mutta olen kyllä aika tykännyt blogissasi siitä, että olet rehellinen ja ”tavallinen”.
Nykyään meillä nukutaan ihan hyvin ja osaan jo suhtautua hiukan huumorilla alkuaikojen haasteisiin. Nyt uhmaikäisen kanssa ne ovatkin hiukan erilaisia, hyvä niin. Haluaisin ehkä joskus vielä kokea vauva-ajan uudelleen, mutta pelottaa, mitä jos se onkin ihan samanlaista…? Nautin nyt tästä hetkestä. Ihanaa joulun odotusta teidän perheelle!
Elämä on niitä ylä- ja alamäkiä, välillä on vähän tasaisempaakin – ja kaikille meillä on taakkamme kannettavana, eikö niin? Omastakin mielestänikin elämäni on ollut aika huikeaa, vastoinkäymisistä huolimatta.
Ehkä vauvakuume sieltä hiljalleen astuu kuvioihin, kun olet siihen itse täysin valmis :) Oikein ihanaa joulunodotusta sinnekin!
itselläni ei ole lapsia mutta en voi kuin ihailla sinua. olet paras äiti lapsillesi ja samalla vahva nainen. <3
Kiitokset Melia ihanista sanoistasi, mä oon tämmönen herkkis enemminkin, ehkä myös sitten tosipaikan tullen myös vahva :)
Arvostan suuresti tätä rehellistä ja elämänmakuista postausta! Voimia sinulle, minulle ja kaikille pienten lasten äideille.
Kiitos Anne, meillä ollaan yöheräilyjen kanssa jo kovasti voitonpuolella :)
Kiitos, kun jaoit kokemuksesi. <3 Mun silmiin olet ihan supernainen, niin rehellinen, aito ja vahva! :)
Tää tarina kosketti paljon, olen juuri toipumassa uupumuksesta. Tämä vuosi on ollut mulle erityisen rankka, johtuen muutosta uuteen kaupunkiin, uudesta työpaikasta, täysipäiväisen työn ohella opiskelusta, kokonaan uudesta arjesta ja ympäristöstä. Ihmisenä olen todella vaativa itselleni ja helposti srtessaava, olen tarkka kodista ja urheilen paljon. Sopeutuminen ja kaiken uuden oppiminen on ollut vienyt aikaa ja voimavaroja. Vuorotyötä tekevänä unet ovat jääneet todella vähälle ja usein uupumaan kokonaan. Vaativaa työtä reilu 1,5 vuotta putkeen tehtynä, ilman lomia on ollut myös liikaa. Pari viikkoa sitten säikähdin pahasti, kun rinnassa oli puristava tunne, syke oli korkea sekä epätasainen ja raajat oli voimattomat. Tiesin olevani väsynyt, mutta en ollut huomannut kuinka uupunut todella olin. Tällaisia asioita on niin kovin vaikea myöntää itselleen ja tavallaan luovuttaa. Nyt olen ollut kaksi viikkoa sairauslomalla toipumassa loppuun palamisesta, viikko vielä aikaa kerätä voimia. Nyt ymmärrän, että on eri asia luovuttaa, kuin ymmärtää koska on saanut tarpeeksi.
Muistetaan pitää hyvää huolta itsestämme <3
Mukavaa syksyn jatkoa ja joulun odotusta teidän perheelle! :)
Tämä oli ihana postaus Maj <3
Voi itku…se tuli kyllä heti <3
Kuulosti niin meidän elämältä, osittain.
Meidän, nyt 2v. poika, syntyi lapsettomuushoidoilla useiden kipeiden vuosien jälkeen. Vauva oli siis erityisen toivottu. Noin 2 viikkoa syntymästä vauva alkoi olemaan tosi itkuinen, lähinnä päivät ja illat. Kokeilin monet konstit, lääkkeitä, käytin lääkärissä, mietin allergioita, olin itse dietillä, hieroin, kanniskelin ja ravasin ympäri kyliä vaunuilla, että sain nukkumaan. Poika on aina nukkunut päiväunet huonosti, ollut herkkäuninen. Alkuun yöt meni ok, muutama syöttökerta. Sitten ½ v. iässä eka hammas, liikkeelle lähtö, eka korvatulehdus aloitti yövalvomiset – joita on ollut enemmän ja vähemmän, ehkä vähentyen suht normaaliin joskus 1,5v. iässä.
Olen syyllistänyt itseäni, turhaan, ja myös lapsettomuustausta on kyönyt leiman: mun täytyy jaksaa, tätähän oon aina halunnut. Tosin, kuvittelin, että vauvat ovat paljon myös tyytyväisiä, nukkuvat ja syövät ;)
Väsymys tekee ihmisestä pahimmillaan hirviön. Elämä on suorittamista, selviytymistä. Ei ole oma itsensä ilman unta. En usko että kukaan. Koen että pärjään suht vähällä unella, mutten unettomana enkä liian vähillä unilla pitkittyessä.
Poika 2v. on edelleen temperamenttinen, mutta nyt jo hoidossa ja itse työelämässä. Uhmaikä on päällä, mutta asioista voi jo puhuakin. Tulin raskaaksi spontaanisti, ja nyt odotamme kaksosia. Välillä todella pelkään miten tulemme selviämään, vaikka tukiverkkoa jnkv on ja olemme saamassa ulkopuolistakin apua. Toivon hartaasti että raskaus menisi hyvin, riskiraskaus, ja että vauvat olisivat terveitä mikä sisältää myös ei-mahavaivat.
Paljosta selviää, kun on ns. pakko mutta kyllä jokainen voi joskus väsyä ja uupua. Oman kokemusken jälkeen jaksaa varmasti paljon vaikka kaksoset olisivatkin hyväntuulisia, kuitenkin tuplahomma kaikessa. Yritän ajatella positiivisesti, vaikka vähän realist/pessimisti tuppaankin olemaan.
Paljon tarvittaisiin ymmärrystä erilaiseen äitiyteen ja kokemuksiin. En usko että väsymystä voi täysin edes ymmärtää jos sitä ei ole itse kokenut millään muotoa, lasten kanssa tai ilman. Ja minuakin raivostuttaa vertailu, lapsimäärän ym. Kaikkien sietokyky on myös erilainen. Toiset ovat vahvempi psyykeeltään kuin toiset, mutta vahvuutta on pyytää ajoissa apua ja myöntää avun tarve. Se, miten sitä aina saa, on valitettevasti joskus rajallista myös.
Kaikkia hirmutekoja ei voi ymmärtää, eikä ainakaan hyväksyä, mutta itse olen elämässä jo oppinut etten ala toisten tuomariksi kun yleensä kaikkea ei aina toisten elämästä tiedä.
Tosi hieno kirjoitus! Kiitos, että jaoit kokemuksesi meille lukijoille! Nämä tekstit ovat kyllä tärkeitä lukijoille! Mun täytyy tunnustaa, että mulla on ollut blogisi lukemisessa pitkä tauko. Alkoi juuri noihin aikoihin, kun sä aloitit tehokkaan treenaamisen. En jotenkaan jaksanut niitä treenijuttuja jne. kun en itse kahden lapsen kotimammana jaksanut sellaista tehokasta elämää elää. Halusin lukea sellaisia tekstejä, joihin pystyin enemmän samaistumaan vähän väsyneenä kotimammana. En tosin ikinä uupunut, mutta johtui ihan siitä, että en vain vaatinut itseltä kovin paljoa:) Välillä sitten mietin, että pitäiskö munkin, ja miksen mäkin saa yhtä paljon aikaiseksi kuin bloggarit, mutta ajatuksen tasolle tämä jäi.
Mutta on nämä uupumusasiat salakavalia. Täytyy vain yrittää huolehtia itsestään ja lähimmäisestään niin, että me kaikki jaksetaan! Hyvää syksyä sulle ja perheellesi!
Koskettava kirjoitus !
Alan ammattilaisena joudun törmäämään juurikin kyseiseen asiaan eli väsymykseen, josta ei puhuta eikä apua haeta. Ehkä osa ei edes ymmärrä mitä se on,vähän kuten sinäkin.
Toiset sen taas tunnistavat,mutta pelkäävät,että saavat leiman otsaansa jos kertovat jollekkin olevansa uupuneita ja väsyneitä eivätkä jaksa. Kunpa tämä asia ei olisi niin arka eikä pelättäisi ottaa sitä esille, koska siihen voi saada apua.
Onneksi sinulla on ollut hyvä tukiverkosto joka on auttanut teitä :)
Toivottavasti tämä avatumiseni herättelee edes vähän keskustelua tästä arasta asiasta :) Kiitokset viestistäsi :)
Kiitos hienosta tekstistä Maj. En ole koskaan tänne kommentoinut, vaikka blogiasi jo pitkään olenkin lukenut. Tämä kuitenkin osui ja upposi ja itku tästä tuli. Oma lapseni on jo puolitoistavuotias ja kaikin puolin ollut helppo vauva, ihan ensimmäisiä kuukausia lukuunottamatta, jolloin täälläkin kanniskeltiin vauvaa tuntikaupalla. Jälkikäteen siitä ei oikein edes enää muista mitään. Yöt olemme kuitenkin aina saaneet nukkua suht hyvin ja vaikka päiväunet ovat olleet lähes olemattomia, koen silti meidän päässeen suht helpolla. Ja silti olen väsynyt… Oma väsymykseni on ehkä enemmän henkistä kuin fyysistä ja koen siitä valtavan huonoa omatuntoa. Eihän minun pitäisi valittaa väsymystä, kun monella on paljon rankempaa ja silti selviävät, ovat iloisia ja aktiivisia, hyviä äitejä. Juuri tätä muihin vertaamista, jota ei saisi harrastaa. Olen aina ollut sitä mieltä, että yksi lapsi saa riittää. Viime aikoina kuitenkin vauvakuume on alkanut vaivata ja kaikin keinoin yritän pitää sen loitolla, koska pelkään kuollakseni miten ikinä selviäisin kahden lapsen kanssa. Ehkä sitä sitten kuitenkin selviäisi…
Kiitos, että jaoit rohkeasti oman kokemuksesi. Sillä on varmasti iso merkitys monelle meille lukijalle täällä ruudun takana. Pidän muutenkin blogistasi paljon ja tosi kiva juttu myös uusi Mammatyylit-palsta :) Jatka samaan malliin!
Kiitos tästä! <3 t. 1 ja 2-vuotiaiden lasten umpiväsynyt bloggaava äiti
Kiitos kun kirjoitit tarinasi äitiyden ensimetreistä. Et usko miten paljon tämä kosketti <3
Todella hieno kirjoitus Maj. Tämä kosketti ja syvästi. Kiitos <3
Koskettava teksti <3 Kiitos tämän jakamisesta!
Voi ihana Maj!<3 Kyyneleet silmissä luin tätä tekstiä, niin rohkeaa ja rehellistä, ARVOSTAN! Meillä vanhimmalla oli helppo temperamentti vauvana ja nuorimmalla taas haastava. Nuorimman kohdalla tuli niin usein mietittyä, että miksi aloin tähän hommaan ja olin niin fyysisesti kuin psyykkisesti aivan loppu. Ulospäin esitin iloista, onnellista ja hyvinvoivaa äitiä, mutta kaikki oli toisin. Ainoastaan lähipiiri tiesi, kuinka huonosti voin ja hyvä niin. Silti ne lapset osaavat olla vain niin rakkaita<3 Ja läheisten tuki ja läsnäolo niin tärkeää!
Itse en henk. kohtaisesti usko hetkeäkään, että elämä kahden vaippaikäisen kanssa olisi helppoa! Lähipiirissä on perhe, jossa äiti ei muista toisen lapsen vauva-ajasta mitään, koska oli niin uupunut kahden vaippaveijarin kanssa. Senpä vuoksi meillä onkin tytöillä reilusti ikäeroa, 4v3kk. Molempien vauva-ajasta on voinut nauttia ja muistotkin ovat tallella ;). Lapset pienellä ikäerolla ja pitkä täysimetys ovat mielestäni suorittamista, joista ”selviytyneille” NOSTAN HATTUA! Itse siis olen mennyt helpomman kautta – olen myös antanut maitoa pullosta, jolloin vauva pysyy pidempään tyytyväisenä. Ja tämähän jos mikä, on sitä suurinta syntiä, mitä äiti voi tehdä ;) Noh, ainakin meillä on nukuttu eikä ole valvottu öisin. :)
Hienoa kuulla, että teillä on sujunut pulloruokinta ja olet päässyt nauttimaan täysillä vauvavuosista. Kaikki vauvat vaan ei välttämättä huoli pulloa vaikka kuinka yrittäisi, silloin äiti ei voi valita sitä vaihtoehtoa. Mikä toimii toisella – ei välttämättä taas toimi toisella :)
ikäeroakaan ei aina voi valita. joskus tulee useampi kerralla. aina lasten saaminen ei myöskään tapahdu toivotulla aikataululla. ja jos takana esimerkiksi lapsettomuutta, mieluusti ottaa lapset sellaisilla ikäeroilla kun päättävät tulla. etukäteen ei myöskään voi tietää, kuinka hyvä nukkuja seuraava lapsi on, tai kuinka raskaaksi muuten vauva-ajan kokee. jos vauva-asioihin olisikin yksi oikea tapa tehdä ja toimia, lapsia saisi silloin kun haluaisi ja ilman väsymystä. siihen asti voimia kaikille väsyneille äideille ja perheille!
Yhdyn tähän kirjaimellisesti!
Mahtavaa että uskalsit jakaa raskaan kokemuksesi blogissa, joka varmasti herättää meissä lukioissa monenlaisia tuntemuksia. Olet ihana ja rakastava äiti kahdelle aivan ihanalle muksulle♡
Kiitos, että jaoit ajatuksesi ja kokemuksesi. Ne lohduttavat, auttavat jaksamaan ja olemaan myös itselleen armollisempi. Kirjoituksesi toimi minulle pienenä herätyksenä.
Ja kiitos, että jaksat kirjoittaa blogiasi ja jakaa elämäsi meille lukijoille :)
Huh! Kaksospoikien äitinä tiedän myös jotain väsymyksestä. Vaan eipä siitä lasten määrä tai ikäero paljoa kerro. Suorittanutkin olen, nyt jos voisin palata ajassa viisi vuotta, tekisin niin paljon vähemmän! Ihailen kuinka pistät tärkeän asian vuoksi itsesi likoon ja alttiiksi arvostelulle. Äitiyteen liittyvät asiat kun ovat arkoja paikkoja, vielä vuosienkin päästä. Kaikkea hyvää teidän perheelle! Muistetaanhan äidit pitää huolta myös itsestämme! <3
Maj, *kyynel*.
Mä taidan mennä nyt sinne lääkäriin. Oon yrittäny ihan liikaa ja liian kauan.
Kiitos blogistasi,olen seurannut pitkään ja nähnyt kyllä notkahduksesi ja mieleen on noussut ajatus siitä, että onneksi en ole yksin. jos ymmärrät mitä tarkoituan. Voimia myös jatkoon, teille kaikille! <3
-Anne
Äidillä on kaikki kesken:
tiskit, pyykit, paperityöt,
paksut kirjat, repaleyöt,
ei haittaa, ei haittaa.
pysähdytään, ollaan tässä.
Käki kukkuu hämärässä
meille vielä sata vuotta.
Nyt ei hätiköidä suotta.
-Johanna Venho
Maj ja kaikki muut äidit ja isätkin, olkaa armollisia itsellenne. Stressi on kamala ihmisen terveyden kannalta ja unenpuute siihen kirsikkana kakkuun. Nämä vuodet kiitävät niin nopeasti ohi, että jos ei välillä hiljennä, niin kohta huomaat ajan kiitäneen ohi huomaamatta. Ja muistetaan me kaikki olla huomiokykyisiä myös muita ihmisiä ja heidän arjen haasteita kohtaan, ettei vaan kaikki seisottaisi yhdessä yksin rivissä.
Kiitos tästä. Jotenkin se aina lohduttaa, kun saa tietää, että tässä maailmassa on muitakin vähän samaa kokeneita kuin minäkin. Että vaikka ei tunneta, niin jos kohdattaisiin, ymmärrettäisiin toisistamme edes tämä. Ja osattaisiin olla armeliaita kaikkea sitä kohtaan, mitä se aiheuttaa.
Meillä lapset ovat jo 12, 8 ja 6 ja edelleen herättävät öisin, välillä montakin kertaa. Univelkaa todellakin on. Kaikki unohtuu, päivät menevät sumussa. Vapaa-aika tuntuu valuvan käsistä, kun se menee sohvalla kyhjötellessä. Tulee yhteiskuntakelvoton olo.
Meitä taitaa olla aika monta… <3 kaikille.
Kirjoituksestasi tuli mieleen oman lapseni ensimmäiset viisi kuukautta.
Aloimme juuri raivaamaan tonttia talonrakennusta varten, kun tein plussatestin. Ajattelin, että tästä kyllä selvitään. Muutimme vanhempieni luokse rahaa säästääksemme.
Raskausaika meni hyvin ja tunsin itseni hyvin jaksavaksi. Talolla tein kaikkea, mihin pystyin, suunnittelin, kirjoittelin blogia, kävin töissä ja valmistelin vauvan tuloa.
Raskausviikolla 35 minulla todettiin raskausmyrkytys ja viikolla 36 syntyi poikamme.
Synnytys oli traumaattinen ja kärsin kovista kivuista 1,5 kuukautta.
Vauva nukkui hyvin ja oli todella kiltti.
Talo ei ollut valmis, joten heti synnytyksen jälkeen yritin olla maailman paras äiti, tein joululahjoja, siivoilin vanhempieni luona mahd paljon hyvittääkseni asumisemme siellä, stressasin koko ajan, että kukaan ei vauvan itkun takia saanut nukuttua, tein hommia talolla, järjestelin ristiäisiä ja kirjoitin blogia.
Vanhempani erosivat ja jäimme isäni kanssa asumaan saman katon alle. Oli vaikeaa katsoa, kun isäni kärsi erosta niin paljon.
Pääasiassa olin yksin vauvan kanssa. Tunsin itseni yksinäiseksi.
Lopulta tilanne meni niin pahaksi, että kolmen kuukauden ajan nukuin 2 h, valvoin 24-48 h, nukuin 5-6 h ja taas valvoin vähintään vuorokauden. Viisi kuukautta kuljin sumussa. En osannut enää edes itkeä. Olin jo niin väsynyt, että en edes tuntenut väsymystä.
Tasan kerran muistan miettineeni matkalla sairaalaan rutiinitarkastuksiin ja rekka tuli vastaan, että olisi niin helppo vetäistä tuohon rekan kylkeen. Ajatus oli sumuinen. Se tuntui samalta, kuin olisi miettinyt ”pitää ostaa maitoa kaupasta.” Se tuntui luonnolliselta. Se oli onneksi ajatus, eikä mielessäni kuitenkaan käynyt, että sen olisin ikinä toteuttanut.
Talo valmistui ja pääsin pois isäni kattoni alta. Aloin toipua synnytyksestä ja vauva nukkui täysiä öitä, eikä nukkumaanmenon kanssa ollut niin suurta taistelua.
Minä nukuin ja voi luoja, että nukuinkin. Aloin jopa muistamaan päiviä! Ensimmäistä kertaa nautin vauvasta.
Seuraavan kerran poltin itseni loppuun, kun menin töihin lapsen ollessa 1,5 vuotta. Hoidin lapsen, kodin, työt ja kirjoittelin vielä blogia. Tein kaiken yksin ja muutuin katkeraksi miehelleni, joka koko ajan juoksi ympäri maita. Lisäksi lapsella todettiin astma ja ennen kuin astmaläökitys saatiin tasapainoon, kokonaisen kevään olimme 2-4 yötä sairaalassa kahden viikon välein hengenahdistuksen takia.
Aloin saamaan itse ahdistuskohtauksia. Henki ei tuntunut kulkevan. Paniikkikohtauksia, jolloin luulin kuolevani. Olin koko ajan väsynyt. Lopulta sain itkettyä ja puhuttua. Itkin kaksi tuntia ystävälleni puhelimessa.
Tajusin, että nyt täytyy lopettaa. Ensin lopetin rakkaan blogini. Sen jälkeen otin enemmän aikaa itselleni, vaikka joka kerta riitelin siitä mieheni kanssa. Hellitin työpaineita, enkä enää ottanut stressiä kodista.
Sen jälkeen lähti huono parisuhde. Muutin lapsen kanssa toiseen asuntoon ja mies jäi taloon.
Nyt kolmen vuoden jälkeen synnytyksestä voin sanoa, että olen vahvempi, fiksumpi ja oppinut. Voin hyvin. Loistavasti itseasiassa. Kuljin pitkän matkan päästäkseni tähän. Monta asiaa olisin tehnyt toisin, mutta vieläkin avun pyytäminen on tavattoman vaikeaa ja haluan pärjätä täysin yksin. Nyt kuitenkin rakastan elämääni ja tiedän pärjääväni, tuli eteen mitä tahansa.
Olen lukenut blogiasi jo monta vuotta, enkä koskaan kommentoinut. Ehkä oli jo aikakin! :) kyyneleet silmissä luin tätä postausta, rohkeasti kirjoitettu! Itse olen 11 kuukautisen maitoallergisen pojan äiti, joka on huono nukkumaan. Hän on myös aikamoinen tissipoika ja nyt olenkin lopettamassa imettämistä pikkuhiljaa, josko se auttaisi vähän levottomiin öihin. Kaksi ihan ookoo hyvää yötä takana! :) Välillä ihan ahdisti mennä nukkumaan kun tiesi että saa nukkua vaan hetken ja taas pitää herätä, sitten lopulta vaan toivoo, että olisi jo aamu että ois pakko nousta…
Kiitos elämänmakuisesta blogista Maj!
Voi kyynel :)
Eksyin tekstiisi jonkun toisen äidin vinkkaamana ja vinkki oli laitettu väsyneen, suorittavan, tuoreen äidin fb-postaukseen. Itsellä on kaksi eritavoin erityislasta, joista nuorempi lähentelee jo kahta vuotta ja on edelleen kaikelle allerginen ja siten tuo koko vauva-aika kuulosti kovin tutulle. Mietin juuri että kuinka sanoa kannustavasti tämän saman ilman että vuodattaisi omaansa turhaan tuoreelle äidille. Sinä sen sanoit <3
Kiitos tästä kirjoituksesta <3 loit uskoa tulevaan.
Kiitos että kirjoitit tästä. Luen todella paljon blogeja ja olen huomannut että olen alkanut vertailemaan elämääni niihin ja niin usein tuntuu että miksi minä en yllä samaan, tai miksi minun perhe elämäni ei kuulosta, eikä varsinkaan näytä noin auvoiselta… Ja se on tehnyt oloni ja itsetuntoni todella kurjaksi, olen laiska, huono, tyylitön, sotkuinen, homssuinen ja vaikka mitä…tuntuu että kaikilla bloggaajilla on kaikkea hienoa ja uutta kokoajan ja lapset puettu vimosen päälle hienoiksi…itse tunnun ihan säälittävältä kotoilijalta heidän vierellään. Välillä kateus nostaa päätä, vaikka sille pyrin heti tekemään stopin, olemaan onnellinen omasta perheestäni ja arvostamaan jokaista legopalikkaa ja lelua mitä meillä on. Että kiitos että kirjoitat meille suorittaja-äideille sen toisenkin puolen tästä perheidyllistä;) olen todella kiitollinen. Nimittäin luin aktiivisesti blogiasi tuohon aikaan ja mietin kuinka voit saada tuon kaiken aikaan, ja olla vielä hengissäkin…. Kiitos.