Kohta kolme vuotta sitten, elokuussa 2013, sanoimme toisillemme Tampereen Tuomiokirkossa tahdon. Häät – tai pikemminkin itse juhla tuntui niin henkilökohtaiselta asialta silloin, että sitä oli vaikea jakaa muille. Sanni Trishin vei sanat suustani, tai tässä tapauksessa kynän kädestäni, kirjoittaessaan näin:

”Vaikka koenkin häiden olevan jotenkin todella henkilökohtainen juhla, niin ei niistä puhuminen tai kuvien jakaminen muille ihmiselle tee siitä meille yhtään vähemmän merkityksellistä tai henkilökohtaista. Sitä paitsi tuosta päivästä on jo pian kolme vuotta, ja tuon itse juhlan saimme jo juhlia niiden, ja vain niiden, meille merkityksellisimpien ihmisten kanssa.”

En voisi itse pukea ajatuksiani sanoiksi yhtään paremmin. Näin kolmen vuoden jälkeen hääkuvien jakaminen blogin lukijoiden kanssa tuntuu mukavalta ajatukselta – eikä arvostelukaan satuta enää samalla tavalla, kuin ehkä silloin 2013.

Kuvat/Lauri Laukkanen ja Atte Tanner

Mä oon aika herkkä tyyppi, hääjuhla sai pääni aivan sekaisin. Tuntui, että en pysty sanoilla tarpeeksi kiittämään kaikki läheisiä. Tunsin niin voimakasta kiitollisuuden tunnetta häistä seuraavana päivänä, että halusin tehdä vain jotain tosi tavallista ja järjestellä tunteitani, niin lähdinpä sitten pyöräilemään rantaan…

Puhuimmekin äitini kanssa, että häitä saatetaan järjestellä jopa kaksikin vuotta ja yhteen päivään ladataan ihan järkyttävä määrä odotuksia, joten en ihmettele, jos morsiamella ja sulholla päässä heittää jo muutenkin niin tunteikkaan päivän jälkeen.

Mä menin monessa kohtaa järjestelyiden kanssa sieltä, mistä aita oli matalin. Samuel oli häidemme aikaan 1,5-vuotias ja Rebekka häntä vajaa kaksi vuotta vanhempi, arki oli muutenkin tarpeeksi härdelliä – tein päätökset rivakasti. Kokeilin kolmea pukua, joista valitsin yhden. En jaksanut kierrellä useissa kukkakaupoissa, enkä käyttää koristeluun aikaa päivätolkulla. Jos ihan rehellisiä ollaan, niin eniten päänvaivaa sain vieraslistasta – lopulta meidän häissä oli vähän reilu sata ihmisistä ja se oli kyllä siihen tilaan ihan maksimi!

Toisaalta kun mietin, niin varmaan tekisin häihin liittyvät pienet ja suuretkin päätökset nytkin yhtä rivakasti. Se on luonteelleni tyypillistä ja jos jotain tekisin toisin, niin koittaisin stressata vähemmän. 

-Maj