Tuntuu, että kotiäitivuosistani on kulunut todella pitkä aika, en edes kunnolla enää muista millaista oli olla lasten kanssa kotona. Todellisuudessa siitä ei ole kovinkaan kauaa, ehkä kaksi vuotta? Miten silloin aika kului ja mitä kaikkea me tehtiin? Muistan päiviemme alkaneen ulkoilulla, kärryteltiin puistoon heti aamiaisen jälkeen. Rebekan vauvavuosina vaunuttelin Pyynikillä, myöhemmin työnsinkin jo tuplarattaita lähiössä. Talvella mentiin rattikelkalla. Lapset kaipasivat raitista ilmaa ja kavereita, itsekin olisin tullut hulluksi sisällä. Meillä oli kiva mammajengi, eikä ikinä tarvinnut tönöttää leikkipuistossa yksin. Haikeaa ajatella, että yksikään meistä ei asu enää siellä, ei yksikään perhe. Niihin aikoihin tutustuin silloiseen naapuriini Emmiin, joka nykyään on läheinen ystävä minulle. Emmi on monessa mielessä kohtalontoverini, samalla ikäerolla olevat lapset, molemmilla koirat ja meillä äideillä, noh, ei ainakaan mitkään lehmän hermot.
Eilen sovimme treffit Emmin porukan kanssa, suunnittelimme menevämme koko jengillä kaupungille kahvittelemaan. Tuumattiin hetki, käytiin läpi lapsiystävällisiä kahviloita, kunnes Emmi keksi ehdottaa vain puistoilua. Tuli kyllä kieltämättä niin nostalginen fiilis, kun kaivoin termaria esille. Käveltiin pieni matka läheiseen puistoon ja lapset kirmaisivat leikkimään. Siinä me istuttiin penkillä pullien ja kahvikuppien ääressä, ihan niin kuin joskus ennen. Harvoin sitä enää tulee vääntäydyttyä puistoon, ja vielä harvemmin tulee treffailtua samassa elämäntilanteessa olevia ystäviä, ainakaan viikolla. Pitää kaivaa kalenterit esiin ja järjestellä, kaikki on niin monimutkaista. On harrastuksia ja on menoja. Pitäisi kyllä nähdä useamminkin, mennä vaan puistoon, vaikka lähikaupan kautta. Katsella punaposkisia pieniä puuhastelijoita ja jutella niitä näitä, eilisestä tuli hyvä mieli.
Silloin pari vuotta sitten puistoilut, tai siis lasten kanssa ulkoilu oli päivittäistä, ensin aamulla ja usein vielä illallakin. Välillä väsytti ja ulos suorastaan raahaudutiin, piti pukea hanskoja käsiin, jotka vastustelivat. Niistää neniä, jotka aina vuosivat. Antaa vauhtia keinussa, pyyhkiä hiekkaa suusta ja istuttaa rattaisiin. Myönnetään, ehkä vähän kyllästytti toistaa niitä samoja, hyvin yksinkertaisia asioita. Silloin tuumasimme Emmin kanssa, että joskus meillä tulee vielä tätä niin ikävä, varmasti joskus myöhemmin tajuamme, kuinka tämä on elämämme parasta aikaa, sillä niin kaikki vanhemmat ja viisaammat olivat meille toitottaneet. Uskon heidän olleen oikeassa.
Päätimme, että tänä syksynä suuntaamme toistekin puistoon, itseasiassa mahdollisimman usein, vaikka rattaitakaan ei enää tarvita. Jossain vaiheessa koittaa väistämättä sekin aika, että lapsia ei kiinnosta siellä enää leikkiä. Kuvittelen vanhemman version itsestäni, kuvittelen käveleväni haikeana puiston ohi katsellen mammoja ja lapsia. Niin, että tietäisittepä vaan, tämä tavallinen päivä on juurikin se, jota myöhemmin kaiholla muistelette.
Sitäpaitsi on toinenkin syy mennä puistoilemaan: kahvi maistuu edelleen parhaimmalta siellä, Emmin termarista ehkä vieläkin paremmalle kuin siitä omasta.
-Maj
Voi miten ihanasti kirjoitettu. Minä jo vanhempana kuljen just noin lapsiperheiden ohi ja mietin noita aikoja. Ne oli ihania jos on nytkin lastenlasten kanssa!
Aivan! Olin unohtanut, että puistomeiningit saattaisivat olla mahdollisia sitten myös lastenlapsien kanssa, aika sen näyttää, mutta niin ihanaa varmasti <3
Olipa kauniisti kirjoitettu ja tosiaan muistutti, kuinka lyhyestä ajasta tässä pikkulapsiarjessa onkaan kysymys. <3 Itsekin olen toisinaan väsynyt ja myönnän rutiinien tuntuvan joskus vähän puuduttavilta, mutta tämä muistutti minua siitä, kuinka jo ensi keväänä tulen kaipaamaan tätä kotiäitiaikaani aivan varmasti.
Ihana kirjoitus! Kotiäitiaikoihin suhtautuu ristiriitaisin tunnelmin. Toisaalta sitä muistelee haikein mielin, mutta toisaalta on onnellinen siitä, että se on mennyttä ja lapset ovat kasvaneet, minet asiat helpottuneet sen myötä ym. Mutta, nyt kysyn, mitkä kengät Rebekalla on tässä postauksessa? Tosi kivat! Voitko jopa linkata ne tähän? Kiitos :)
Mulla oli vähän sama fiilis kesällä meidän vanhan lähiön puistossa. Haikeilin ja nostalgioin, vaikka todellisuudessa ne päivät tuntuivat välillä ihan puuduttavan pitkiltä. Toisaalta just nämä nostalgiahetket, kun samaa ei enää tapahdu niin usein, tuntuvat erityisen suloisilta. Rusinat pullasta :) Tuntuu kyllä kaukaiselta ajatukselta, että omat olisivat niin isoja etteivät leikkipuistossa leikkisivät! huh, onneksi ovat vielä hetken aika pieniä kuitenkin.
Ihana teksti <3 tuli aivan tippa linssiin! Elän juuri nyt tuota puistoaikaa taaperoni kanssa <3
Siinä, että asuitte ennen xxxxx, ei ole mitään hävettävää. Voit sen ihan kirjoittaa eikä tarvitse puhua mistään lähiöistä.
Moikka Minna! Mä en todellakaan häpeile sitä, mistä tulen tai missä olen asunut. Olen vain päättänyt olla kertomatta sitä blogissa.
Tiedätkö, tästä postauksesta tuli niin hyvä mieli. Itselläni on melkein samanikäiset lapset kuin sulla ja kotiäiti vuosista on pari vuotta aikaa. Yritän aina välillä vaalia puistoilua ja varsinkin viikonloppuisin ollaan yritetty käydä lähipuistossa leikkimässä. Ja se on kyllä vaan niin kivaa ja lapset tykkää. Niin paljon parempaa kuin piirretyt ja pleikkarit. Ja lapsetkin ovat vielä sen ikäisiä, että lähtevät aina todella innoissaan puistoon. Kohta he eivät enää lähde. Nautitaan siis vielä kun voidaan <3
Näytätte olla ajoissa :)
Tämä oli niin osuva muistutus pysähtyä hetkeen, taas huomenna siellä puistossa, kiiiitos :)
Puisto on best! Toivotaan, että saadan nauttia kauniista syyspäivistä vielä tässäkin kuussa <3
Niin totta joka sana! ♡
Ja meillä sama Molon takki tänä syksynä.
Ihana, kun laitoit viestiä <3 Molon ulkovaatteet on kyllä hyviä ja kestäviä!