Teki vähän tiukkaa lähteä tänään. En oikein tiedä miksi yksin junaan hyppääminen oli niin hankalaa. Sisko vei mut juna-asemalle, juteltiin niitä näitä. Juna myöhästyi, ensin viisi minuuttia, sitten kymmenen ja myöhemmin vielä lisää. Paljon oli ja on vieläkin kuulumisia kertomatta. Seisoskeltiin kahdestaan radan varressa ja tajusin kuinka ikävä minulla on ollut häntä, tavallaan huomaamattani. Hoksasin siskon juttuja kuunnellessani ja häntä katsellessani kuinka paljon meissä on samaa. Olemme toisinaan niin tulta ja tappuraa, hyvässä ja pahassa. Tiedän, että hän välittää ja huolehtii minusta tavalla, jolla kukaan muu ei koskaan osaisi. Sisko on aina sisko, vaikka olisikin välillä typerä ja ärsyttävä. Meillä kahdellakin on varmasti omat ongelmamme ollut ja iso ikäerokin, mutta silti luotan siskooni kuin kallioon, salaisuuteni pysyvät hänellä, eikä hän haluaisi koskaan mitään pahaa minulle.
Lapset suukotin kahteen kertaan ja kerran vielä varmuuden vuoksi. He eivät olisi edes valmiita lähtemään vielä kotiin, on niin jännää jäädä mummolaan ilman vanhempia. Oma perheeni on minulle tietylainen turvasatama, heidän kotinsa on aina minunkin kotini, turvapaikka. Tänään pyöräillessämme osoitin Rebekalle kahta harjakattoista taloa, kerroin kuinka pappani on ne itse rakentanut, toisessa niistä asui tätini perheineen kun olin pieni. Näytin pientä pusikkoa, jossa kävin jännittävällä retkellä, se pieni pusikko tuntui kokonaiselta metsältä lapsena. Lapsuudenkotini syreenipuun alla on meidän edesmenneen koiran, Maunon, hauta. Tyttäreni kanssa haravoitiin lehdet pois haudan ympäriltä ja varovasti puhdistettiin kivi roskista. Rebekka ryntäsi hätäisin silmin selittämään mummolle, että ”te ette voi koskaan muuttaa täältä, tai muuten Mauno jää yksin.” Olen samaa mieltä, tosin vähän enemmän itsekkäistä syistä.
Tiedän lasteni saavan poissaollessani paljon huolenpitoa ja huomiota, heillä ei varmasti ole hätää. Mummo lukee niin monta kirjaa iltasaduksi, kuin he vain jaksavat kuunnella. Vanhempani asuvat kaukana, ja toki asiaan kuuluu hemmottella lapsenlapsiaan, se on ymmärrettävää. Usein olen sivukorvalla kuunnellut mummojen ja pappojen keskustelua koskien lastenlapsia, se on herkistänyt. Isovanhempien rakkaus on niin pyyteetöntä, jotenkin niin erityistä.
”Äiti, soitetaan sitten Skypellä, jos sulle tulee kauhee ikävä meitä.” Niin, äkkiä se menee muutama päivä, ja aika usein täälläkin olen kertonut pitäväni ikävää hyvänä asiana.Tietenkin noita kahta hömppää tulee aina ikävä, toisinaan jopa kauppareissulla. Käytän silti ikävän tunnetta muita ihmisiä kohtaa tietynlaisena mittapuuna, jos sitä ei laisinkaan tulisi, tietäisin asioiden olevan kovin huonosti.
Huomasittekin ehkä, että omilla kotikonnuilla käyminen herättää minussa paljon tunteita, vaikka en itseäni enää siellä asumassa näkisikään. Elämäni on toisaalla nyt, mutta silti pieni ikävä kulkee aina mukanani, juuri sellainen sopiva, etten ikinä unohda mistä olen tullut.
-Maj
Voi miten nätti kirjoitus. Siskot on ihania!
Pitipä heti aamusta kostuttaa silmäkulma :)
Ihana teksti. Ihan kuule silmät kostui lukiessa. <3
Ihana kirjoitus ja ihanat kuvat, osaat kuvata tunteesi niin aidosti että kyynel pyörähti poskelle.
Minäkin vähän herkistyin. Olipa myös aivan ihanat kuvat lapsista!
Ikävä on iso, ihana, surullinen, suuri sana, jolla on monta tarkoitusta. Sää olet mun paras, ihanin, rakkain ja ainoa sisko <3ihana teksti, suoraan sydämestä. Onni on just tuollainen sisko. onneks juna oli myöhässä…
Sä osaat kirjoittaa aina jotenkin niin… miten sen sanoisi.. elävästi ja niin että lukijakin pääsee kunnolla mukaan tekstiin. Äh, en osaa selittää! Mulle tulee kuitenkin aina tosi kiva olo näistä postauksista. Kiitos.
Kylläpä kirjoitit kauniisti ja koskettavasti. En ole herkästi ikävöivä ihminen, mutta nyt asuessani hetken toisella puolella Eurooppaa kaukana perheestäni toi tämä teksti paljon tunteita pintaan. <3
Kaunis kirjoitus, kiitos :)