Itselleen on hyvä oppia nauramaan, ihan itsekseen ja yhdessä muiden kanssa. Huumori pelastaa monta tilannetta ja olenkin oppinut suutahtamisen sijaan nauramaan asioille, en tietenkään aina, mutta enenemissä määrin. Monet asiat tuntuvat ihan älyttömän ärsyttäviltä, suorastaan kestämättömiltä kun tilanne on niin sanotusti päällä, mutta jälkikäteen katsottuna ne saattavat olla ihan pikkujuttuja, jotka hymyilyttävät – ja joista pääsisi niin paljon helpommalla, kun osaisi suhtautua niihin heti alun alkaen rennommin, huumorilla.
Meidän perheen naiset, äiti, sisko ja minä, ollaan vähän dramaattisia suuttuessamme. Onneksi myös tapoihimme kuuluu leppyä nopeasti. Olen pistänyt merkille, että käytämme kaikki raivostuessamme tosi dramaattisia sanoja, kuten: aina, ei koskaan, ikinä. Nuorempana pahoitin mieleni tosi helposti, jos perheenjäseneni repivät huumoria tekemisistäni. Yleisin vitsin kohde on ollut varmaan sähläämiseni, kyllä vaan. Jo pienenä tyttönä nukuin punaisen lompakkoni kanssa, ettei se vaan hukkuisi. Vieläkin otan tavaroiden hukkaamisen erittäin vakavasti ja jos rehellisiä ollaan, olen suorastaan maaninen kadottaessani jotain tärkeää tai vähemmän tärkeää. Ja minähän kadotan, aika useinkin. On syntynyt seikkailuja, tarinoita ja vaikka mitä hauskoja tilanteita, kun olen metsästänyt tavaroitani. Kaikissa meissä on jotain hassuja piirteitä ja vikoja, minä en olisi minä ilman pientä sähellystä, se kuuluu pakettiin. Niin se kuulkaas on, että ystävättä jää se, joka virheetöntä ystävää etsii.
Tällä viikolla lähdin lenkille, kuvittelin laittavani vara-avaimet taskuuni. Todellisuudessa laitoin sinne taskuun lasten päiväkodin ”kellokortit”. Laitoin vielä ne ovelana vasempaan taskuun, että jos vaikka kaivan kännykkää oikeasta taskusta, niin avaimet eivät voi tippua. Huolellisesti vetäisin taskun vetoketjun kiinni ja Juoksin tunnin verran pakkasessa. Tyytyväisenä (ja hikisenä!!) aloin kaivamaan avaimiani kotiovella, mutta eihän niitä ollut. Kellokortit eivät paljoa taskussa lämmittäneet, toki tuumasin avaimen olevan varmasti sisällä ja odotin Miikaa 20 minuuttia, kunnes pääsin lämmittelemään ja tarkistamaan asian. Säntäsin heti ekana tsekkaamaan avaimet, mutta o-ou, eiväthän ne olleet paikallaan. Etsin takintaskut, lattiat, laatikot, kävin läpi pikkutavarat, laukut, mutta eipä näkynyt avaimia. Olin varmasti tiputtanut ne lenkillä tienpientareelle, ihan kamalaa.
Miika lähti etsimään avaimia pyörällä, sillä välin kun minä etsin sisältä. Etsittiin myöhemmmin vielä autolla ja soitin äidillekin, etteivät avaimet vain olisi jääneet hänelle viikonlopun jäljiltä. Vielä seuraavakin päivänä tallustelin pakkasessa etsiskelemässä ja sisko kehotti katsomaan varaston, mutta sekin oli tyhjä kortti. Tsekkasin Tampereen löytötavaratoimiston eli käsittänette varmaa nyt etsintöjen laajuuden?
Poolo – Zara
Takki – Samsøe & Samsøe
Käsineet – H&M
Farkut – Mango
Laukku – LV
Eilen, seitsemältä aamulla, sain äidiltä tekstarin, jossa luki: ”Mun laukun pohjalla on sun avain”. Jätän tämän nyt tähän, mutta sain päivän parhaat naurut, ihan ääneen taisin hekotella.
Kuvissa näkyvät hansikkaat ovat monestakin syystä tosi tärkeät itselleni. Ostin ne muutama vuosi sitten ja ne ovat tähän mennessä löytyneet Rukalta kahvilasta, grillikatokselta, tien varresta, bussista ja vaikka mistä. Ne palaavat aina takaisin minulle. Hymyilyttää myös muistellessani viime joulun hanskanhukkaamisepisodia ja isäni voitonriemuista ilmettä hänen löytäessään litimärän ja ruttuisen rukkaseni metsän reunasta.
Löytäminen on maailman paras tunne ja voidakseen löytää, pitää ensin hukata.
-Maj
kauan blogiasi lukeneena tuo sekoilu ja hukkailu ei ole mielestäni tervettä. oletko ajatellut käydä lääkärissä tsekkaamassa, koska tuo on aika huolestuttavaa kun käsitin, että kohellat koko ajan (enkä tarkoita tätä pahalla)
Moi! Ihana, että huolehdit musta, mutta tiedätkö, näin on ollut aina. Ehkä se jotenkin oudosti korostuu, kun olen aikaisemminkin sivunnut aihetta? Ennemminkin mä mietin, että mun pitäisi vaan rauhoittua ja antaa olla, eikä etsiä ja tarkistella kaikenlaista niin kivaasti. Tällä kertaahan en hukannut yhtään mitään, vaan äitini oli vaan ahingoissa napannut mun avaimen mukaansa. Mulla on kaikki hyvin ja elän ihan normaalia elämää, ainakin tietääkseni <3
Voi kuinka kaunis olet! Ja tuo viimeinen lause pitää niin paikkaansa, kaikessa..
Eikä, kiitos <3 Vähän sama homma, kun pitää mennä kauas, että näkee lähelle. eiks ni?
Voi ihanaa, että meitä on muitakin – mäkin olen tietääkseni ihan normaali, lähinnä luonteenpiirre tuo sählääminen -meillä myös kaikilla perheen naisilla sama ominaisuus :D Tylsää, jos kaikki olisivat samanlaisia! Ihan mahtava on blogisi ja suloiset lapset!
Miten huippu viesti Jessica, kiitti! Turhaapa sitä stressaamaan, pieni säätö kuuluu asiaan, ilmeisesti myös siellä <3 Ei stressiä, sillä eipä tästä elämästä kukaan kuiteskaan hengissä selviä <3
Teidätkö, mä olen ihan samanlainen säheltäjä. Hävitän asioita, unohtelen, olen väärässä paikassa väärään aikaan tms. Itseäni se ärsyttää ja varmasti välillä miestäkin ja ehkä pian lapsiakin :D. Mutta minkäs teet, aina välillä sattuu ja tapahtuu! Yksi mieleenpainunut sähellys meni näin (tästä on monen monta vuotta, eli ei äitiyttäkään voi tässä syyttää): aamulla heräsin mukamas ajoissa tärkeään tenttiin, kunnes huomaankin, että tentti alkoikin tuntia aikasemmin mitä luulin. Äkkiä vaatteet niskaan ja ulos ovesta. Ovi kiinni ja sitten muistin, että bussikortti jäi sisälle, eikä lompakossa ollut käteistä. Ja avaimet, nehän jäivät myös sinne oven sisäpuolelle. Soitin paniikissa lähellä asuneelle siskolleni tilanteesta ja hän lähti äkkiä tuomaan minulle vara-avainta. Vara-avain ( jossa ei ollut avaimenperää) kourassa menen hissiin, painoin nappulaa ja pudotin avaimen vahingossa lattialle. Katsoin kuin hidastettua elokuvaa kun avain pomppaa jotenkin oudosti ja luiskahtaa minimaalisen pienestä raosta oven ja hissikorin väliin, aina hissikuilun pohjalle asti… Uusi paniikkisoitto siskolle ja kuin ihmeen kaupalla hänen kyydissään ehdin kuin ehdinkin tenttiin. Tentin jälkeen soitin huoltomiehelle ja saatiinhan se avainkin kaivettuja hissikuilun pohjalta. Tämä on naurattanut monesti jälkeenpäin, mutta silloin taisi kyllä olla tippa linssissä :D Tosi harvoin kommentoin, mutta vitsit sulla on kiva blogi!
Ei hitsi, mä pidättelin hengitystä, kun luin sun kertomusta!!! Mä niin tiedän miltä toi tuntuu, oon monta kertaa miettinyt, että miten pieni mahdollisuus on käydä esim. juuri noin kun sun vara-avaimelle ja silti se tapahtuu, ainakin mulle. KIITOS tästä niin paljon.
Mulla oli ennen kans avaimet AINA hukassa. Yleensä siis jossain hyvässä tallessa, mutta kuitenkin. Sitten keksin, että jos ostan tarpeeks ison avaimenperän, niin ei voi jäädä huomaamatta jos avaimet putoaa! Ne löytyy laukun pohjalta ja kotoakin helpommin. Nyt oon vuosia pitänyt sellaista pehmolelu-avaimenperää (Niitä isosilmäisiä eläimiä, tiedäthän) ja avaimet on alkanut pysymään tallessa! Tietty semmonen möykky on naurettava vaikka juoksutakin taskussa, mutta eipä mene helposti hukkaan. Ja helppo myös kaivaa täydestä laukusta kun osuu vaan se pehmolelu käteen :D
Aivan todella hyvä idis, 100% Niksi-Pirkka matskua! mä voisin kiinnittää vara-avaimiin sellaisen karvapallon, joka on roikkunut joskus mun laukussakin :)
Samaistun täysin! Välillä nolottaa kun aikuinen ihminen säätää ja säheltää niin paljon.. mutta olen jo todennut ettei tästä piirteestä pääse eroon, joten parempi vaan nauraa! Meillä myös olin aina lapsena ja teininä yleinen naurun kohde perheessä, kun lähdön hetkellä olin aina myöhässä ja sitten oli hanskat tai avaimet hukassa. Niitä kiireessä etsiessäni muistin aina syytellä kaikkia muita ja huutaa teinihuutoa :D tästä olen onneksi sentään päässyt eroon!
Tiedätkö sen tunteen kun jotain sun tavaraa etsitään porukalla ja sit se löytyykin esim. sun omasta taskusta… Et kehtaa sanoa myöntää, että missä se oli vaan keksit hätävalheen :DDDD
Ei mulla muuta, mutta sä oot niin ihana ja symppis! ;__; <3
Onhan näitä tullut itsekin säädettyä. Ekana opiskelupäivänäni lähdin kotoa taskussani auton avaimet, jotka piti jäädä miehelle kotiin. Olivat kotona sitten useamman tunnin etsineet avainta ja koettaneet soittaa mulle, kun vihdoin vastasin, niin eipä tarvinnut kuin työntää käsi takintaskuun..
Joku aika takaperin esikoinen hävitti puhelimensa. Joka oli vielä äänettömällä (koska _kukaan_ ei pidä ääniä päällä). Viikon verran sitä etsittiin joka kolkasta, kauppoja, pihoja ja ostareita myöten. Pikkuisen alkoi jo pistellä, you know. Eräänä iltana teinipoika työnsi kätensä nojatuolin pehmusteen väliin ja kappas, sielläpä se oli! Eipä ole enää äidin(kään) soittoääni äänettömällä ;)